Ruokaraportti nosti valkean lipun

Maataloudella oli synkkä heinäkuun aloitus. En tarkoita poikkeuksellisia lumisateita Lapissa tai muualla ennätyskoleana jatkuvaa mansikka-aikaa.

Lunta tuli porstuaan Brysselistä ja byrokratialta. Uudella kirkonkylällä arvioitiin Britannian EU-eron ja uuden maatalouspolitiikan vievän viidesosan tuesta. Kotimaisen maatalousbyrokratian tilaama ruokaraportti puolestaan päätteli tilojen määrän putoavan viidennekseen, vain 10 000:een. Raportin tekijä Ilkka Mäkelä halusi vieläpä vauhdittaa kehitystä ehdotuksillaan toimenpiteiksi.

Riittää siinä ministeri Lepällä (kesk.) ihmettelemistä. Ja selittelemistä. Lepän edeltäjä ministeri Tiilikainen (kesk.) tilasi keväällä Saarioisten entiseltä toimitusjohtajalta Ilkka Mäkelältä selvityksen uuden ruokastrategian tueksi. Tavoitteena oli erityisesti edistää ruokaketjun toimintaa ja elintarvikeviennin edellytyksiä.

Luin Mäkelän raportin nopeasti ja petyin suunnattomasti. Selvitys on tehty haastattelemalla alan toimijoita ja tulokset on listattu etupäässä ranskalaisin viivoin sekalaisin painotuksin. Ruokaketjun omaa näköalaa tulevaisuuteen Mäkelä ei juuri hahmottele tai hahmota: selvitys onkin oikeastaan tahdottoman ajautumisen malli.

Uutiseksi julkisuuteen kelpasikin vain tavoite 10 000 tilasta. Nekin jätettäisiin kaupan ja teollisuuden armoille.

Maatalouden ja ruokaketjun tulevaisuudesta on vuosikymmenten aikana kirjoitettu kymmeniä raportteja. Osa on toteuttanut itsensä, osa unohdettu heti. Tunnetuin taitaa edelleen olla parlamentaarinen Maatalous 2000 -komitea, joka 1980-luvulla raivostutti MTK:n. Se kun ennusti – vähän edellyttikin – maatilojen määrän pikaista karsiintumista.

Heikki Haavisto kutsui työtä sen sihteerin Kalevi Hemilän omaksi ”kamarifilosofoinniksi”.

Mäkelän kahden kuukauden pikaista rupeamaa ei ole syytä verrata monivuotiseen komiteatyöhön. Kysymys onkin siitä, mihin tällainen hätäinen roiskaisu tarvittiin.

Maatilojen määrä ei ole osoittautunut ruokaketjun kannattavuuden mittariksi eikä sillä todellakaan voi peilata viennin edellytyksiä. Jos tavoitteena oli tehdä maatalouspolitiikkaa, olisin odottanut vastausta siihen kysymykseen, mitä maataloudelta ja maaseudulta tahdotaan.

Mäkelän raportti antaa talonpojalle vain halvimman mahdollisen raaka-aineen toimittajan osan. Teollisuuden ansaintalogiikan perusteella se on tietysti ymmärrettävää. Jos tehtävänä oli miettiä viennin edellytyksiä, niin tuolle perustalle tuskin kannattaa rakentaa. Bulkkia ei Suomesta viedä, ei vaikka itse uskoisimme sen olevan ”maailman puhtainta ja parhainta”.

Mäkelä on tainnut haastatella vain eläkeläiskavereitaan ruokaketjusta. Itse asiassa Jorma Ollilan maabrändiryhmän taannoinen ajatus laittaa puolet tuotannosta luomuun näyttää paljon tavoitteellisemmalta. Siinä ei nosteta jo rintamalle lähtiessä valkoista lippua salkoon.

Mäkelän raportin suuri ansio on siinä, että se osoittaa, mille tielle olemme ajautumassa. Koko ruokaketju on kohtalon omaisesti jähmettynyt käskynantomuotoon. Komento kuuluu kotimaan kaupan pääkonttoreista ja Brysselin kabineteista.

Politiikan kannalta tällaiset raportit ovat surullinen tosiasia. Olen harmissani siitä, että puolueiden – myös oman keskustani – ohjelmavalmistelu on jäänyt kehnoksi. Kun valtaan päästään, turvaudutaan virkamiehiin tai eläkeläisiin. Ei se ainakaan luottamusta politiikkaan vahvista.

Ruokaketjun tulevaisuus on sen luontoinen asia, että nyt voisi olla perinteisen parlamentaarisen valmistelun paikka. Mäkelän raporttiakin suurempi kysymys on, mitä tehdä, kun Brysselin kaivo on kuivumassa ja talonpojan harvat perämetsätkin muutettu biodieseliksi.