Hiilinielukeskustelu polarisoitui – jälleen

Mielipide

5.6.201902:00

Kolumni

Maria Pohjala

Kun saavuin Brysseliin kaksi vuotta sitten, metsät olivat poliittisen keskustelun ytimessä.

Silloin suomalaiset halusivat varmistaa sen, ettei kotimaan metsien käyttöön puututa lulucf-lainsäädännöllä, jolla EU-komissio laskee kunkin jäsenmaan metsätalouden päästöjä ja nieluja.

Vaikka lainsäädäntö on saatu jo valmiiksi, hiilinielukeskustelu on noussut Brysselissä uudelleen pintaan: nyt vuorossa on sen tarkastelu, kuinka lakivaatimukset laitetaan käytännössä toimeen.

Minua on yllättänyt se, kuinka poliittiseksi metsä­keskustelu voikaan äityä.

Metsäpoliittinen keskustelu on tiivistynyt metsien hiilinielun vertailutasoon, joka on arvio hiilinielun koosta. Luku antaa suuntaa sille, mille tasolle metsien hakkuita voidaan nostaa ilman, että laskennallisia päästöjä tarvitsee kompensoida.

Vaikka laskelmien pohjana on biologia, vertailutaso­laskelmat ovat lopulta pelkkää politiikkaa. Hiilinieluista on muodostunut viime viikkoina taisteluase, jota on käytetty hyväksi muun muassa hallitus­neuvotteluissa.

Politiikan ja biologian yhteensovittaminen ei ole ollut tiedeyhteisössä helppoa. Laskentalapsuksia on sattunut, mikä on kyseenalaistanut tiedeyhteisön taidot – kuitenkin täysin turhaan.

Yksittäisten oletusvirheiden vaikutukset hiilinielun kokoon pitää toki korjata, mutta samaan aikaan ne ovat lillukanvarsia isossa kuvassa, jossa Suomi ei voi käyttää metsien hiilinielua kokonaan maankäytön päästöjen korvaamiseen.

Metsistä saatavaa hyötyä rajoitetaan kattoluvulla, joka on Suomelle 2,5 miljoonaa hiilidioksidi­tonnia vuodessa. Tämä on alle kymmenesosa Suomen komissiolle aiemmin ilmoittamasta metsien hiilinielun vertailu­tasosta: 34,8 miljoonasta hiilidioksiditonnista.

Saatiin siis uusien laskentojen päätyttyä hiilinieluksi mitä tahansa, sillä ei ole vaikutusta siihen, paljonko nielua voidaan käyttää hyväksi muista maankäytöstä aiheutuvien päästöjen hyvittämiseen. Koska raja on etukäteen asetettu, kompensaatio on ja pysyy häviävän pienenä.

On hyvä muistaa, ettei metsien hiilinielun vertailutaso itsessään määrää vielä yhtään mitään.

Viime viikkojen keskustelusta osalle on voinut muodostua kuva, jossa EU:lla olisi toimivaltaa päättää, minkä verran metsiä hakataan kussakin jäsenmaassa.

EU ei ole kieltämässä mitään metsätoimenpiteitä eikä lulucf-lainsäädäntö estä hakkuiden kasvattamista. EU:n etuna ei ole estää jäsenmaita käyttämästä luonnonvarojaan.

Lisähakkuiden mahdolliset vaikutukset näkyvät sen sijaan kansalaisten kukkaroissa.

Toisin sanoin jokainen jäsenmaa voi tehdä omat linjauksensa hakkuutasoista. Veronmaksaja on kuitenkin se, joka lopulta joutuu maksumieheksi, jos laskennallisia päästöjä pitää korvata ostamalla päästöoikeuksia.

Hakkuukieltojen sijaan totta on se, että EU:n täytyy vähentää päästöjään 40 prosenttia vuoteen 2030 mennessä verrattuna vuoteen 1990. Jokainen jäsenmaa saa tehdä omat päätöksensä siitä, miten päästövähennystavoitteisiin päästään.

Niin kuin muidenkin alojen, myös metsäalan pitää luonnollisesti osallistua ilmasto­talkoisiin. Kun hakkuita lisätään, niin nostetaan samalla metsien kasvua. Oikeaan aikaan tehdyt metsänhoito­toimenpiteet pitävät yllä metsien kasvukuntoa ja hiilinielua.

Suomen ja EU:n tavoite on lopulta sama: kestävä metsätalous, joka vähentää kasvihuonekaasupäästöjä pitkällä aikavälillä.