Riittävätkö ruoka ja turkikset? Muinaisen viljelijän mietteitä pohtii tänä syksynä koko kansakunta
Vuosituhannet vaihtuvat, mutta viljelijän mietteet ovat ankaran talven alla samanlaiset.
Nykyisessä kriisissä myös muut kuin maanviljelijät ovat saaneet jo kokea, miltä tuntuu, kun perustarpeisiin ja perusturvallisuuteen liitetyt asiat eivät olekaan itsestäänselvyyksiä, kirjoittaa Jussi Vatanen kolumnissaan. Kuva: Lari LievonenKävipä niin, vuonna 1898, että erään torpan emäntä, Maria Nissinen, löysi kynnetystä torpan pihapellosta hienoksi hiotun kivitaltan. Ei se ollut omasta huushollista hukattu ja oudon näköinen oli muutenkin. Samana keväänä pellosta löydettiin myös muutamia koristeltuja saviastioiden kappaleita, jotka olivat silminnähden paksumpaa tekoa kuin mitä sen aikaisissa saviastioissa käytettiin. Mitähän sirpaleita lie olleet?
Sen verran erikoisina löydöksiä pidettiin savolaisen rahvaankin keskuudessa, että tätä tapahtumaa päiviteltiin kyläläisten kesken, ja lopulta tieto siitä kiiri myös Suomen Suurruhtinaskunnan pääkaupunkiin asti. Seuraavana kesänä, 1899, Suomen Arkeologisen toimikunnan konservaattori, Hjalmar Appelgren-Kivalo, kartoittaessaaan retkikuntansa kanssa pohjoisen Suomen muinaislöytöjä, päätti käydä tutustumassa myös tähän joen partaalla olevan torpan pihapeltoon.
Keskellä peltoa oli suuri kivimöhkäle, jonka läheisyyteen konservaattori päätti kaivattaa eri suuntiin meneviä kaivanteita. Todennäköisesti Maria-emäntä on askareidensa ohessa kerran jos toisenkin pysähtynyt ihmettelemään tätä yllättävää ojitushanketta, mutta Appelgren-Kivalo, erikoisen oppinut vieras niillä main, ilmeisesti tiesi, mitä oli tekemässä.
Aivan kiven läheltä, pohjoispuolelta, kaivannosta löytyi nimittäin kivikautinen jauhinkivi ja muuta kiviaineistoa. Löydösten perusteella Appelgren-Kivalo teki johtopäätöksen, että ”epäilemättä on pellossa paljon kivikautisen viljelyn jätteitä” ja että ”tämä kivikokoelma jollakin tavoin on kivikautisen asutuksen kanssa yhteydessä”.
Arkeoloogit lähtivät, ja kivimöhkäleelle paikalliset antoivat juhlavan nimen – Appelgrenin paasi.
Tämä historia tuli mieleen, kun nyt syyskuussa 2022 kiertelin puimurilla samaa möhkälettä kaurapeltoa puidessani. Mieli oli aurinkoinen, samoin kuin sää – puintihommat saataisiin tältä syksyltä nyt tehtyä. Hieman harmitti, kun mokomaa kiveä väistellessä joutui tottumaton puimurikuski olemaan erityisen varovainen.
En voinut olla ajattelematta, että sitä samaa kiveä se on muuten kivikautinenkin viljelijä kierrellyt. Ja vaikka tälle metsästäjä-kalastaja-keräilijälle maanviljeleminen on todennäköisesti ollut vain sivuelinkeino, vähän niin kuin itsellenikin, niin elonkorjuusäistä on hänkin ollut kiinnostunut. Seissyt siinä kivellä otsa kurtussa syystaivaalle tähyillen. Välillä teroitellut kivistä sirpin tekelettään paaden kylkeen ja mietiskellyt muinaiskielellä, että kun nyt saisi nuo ohrat tuosta lyhteiksi hyvän sään aikana. Ankara talvi oli taas tulossa. Miten perhekunta selviää – riittävätkö ruoka ja turkikset.
Hänen ei tarvinnut murehtia polttoaineiden tai sähkön hinnan nousua tai ylipäätään maailman politiikan vaikutuksia maanviljelyn kulurakenteeseen. Lannoitteiden saatavuudestakaan ei tarvinnut kantaa huolta. Mutta siemenviljat ne hänenkin täytyi saada kuivana talteen. Siilon virkaa on hoitanut kampakoristeltu saviruukku; sellainen, jonka sirpaleita emäntä-Nissinen aikoinaan pellostaan löysi.
Ja sitten kun pellon sänki on ensimmäisten pakkasten aikaan mukavasti askelten alla rusahdellut ja uudesta sadosta on ollut ohrapuuro porisemassa, niin epäilemättä on muinaisfarmari tyytyväisenä murahdellut, että ei ihan hukkaan mennyt tämänkään kesän ponnistelut. Tuohonkin tunteeseen pystyn samaistumaan.
Tulevasta talvesta saa tänä syksynä olla koko kansakunta huolissaan, eivät ainoastaan maanviljelijät.
Tulevasta talvesta saa tänä syksynä olla koko kansakunta huolissaan, eivät ainoastaan maanviljelijät. Maataloudessahan, niin muinaisessa kuin nykyisessäkin, on totuttu siihen, että ollaan aina tavalla tai toisella ympäristötekijöiden armoilla. Silti aina on selvitty – Suomen niemellä maata on viljelty jo ainakin kuusituhatta vuotta.
Tässä nykyisessä kriisissä myös muut kuin maanviljelijät ovat saaneet jo kokea, miltä tuntuu, kun perustarpeisiin ja perusturvallisuuteen liitetyt asiat eivät olekaan itsestäänselvyyksiä. Seuraavat kuusi kuukautta kertovat, miten toimii tämän hetkisen yhteiskuntamme resilienssi niin, että jokaisella on mahdollisuus harjoittaa elinkeinoaan ja huolehtia oman perhekuntansa hyvinvoinnista.
Mitä sitten ensi keväänä peltoon laitetaan ja mihin hintaan? Sen näkee viimeistään sitten, kun vuoden kierto nytkähtää kevättalveen ja Appelgrenin paasi taas alkaa pilkottaa hangen keskeltä.
Kirjoittaja on näyttelijä, joka paiskii osa-aikatöitä kotitilallaan Sonkajärvellä.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
