Lukijoiden rakkaimmat perinnöt

Rakkain minulle periytynyt esine on äidinpuoleiselle isoisoisälleni kuulunut hopeinen harraste/kunniamerkki, jonka taakse on kaiverrettu päivämäärä 20.6.1915, eli se on jo yli sata vuotta vanha.

Minulla ei ole siitä mitään tietoa, kenen antama se on tai mistä ansiosta hän on sen saanut, eikä enää ole ketään, jolta voisi kysyä. Kaikki isovanhempani ovat kuolleet jo ennen syntymääni ja myös omat vanhempani ovat nukkuneet pois.

Suvussani on taaksepäin katsoen maanviljelijöitä ”silmänkantamattomiin”, ja itsekin olen yksi heistä. Tässä perintöesineessä minua viehättää sen muotoilu, joka on mielestäni kekseliäs ja sopii hyvin maanviljelykseen: hevosenkenkä kehyksenä ja siihen on yhdistetty aurat, viikate, harava ja naudan pää. Kaikki aivan peruselementtejä maaseudun elämässä sata vuotta sitten ja vieläkin!

Olen pitänyt sitä ketjussa ja käyttänyt kaulakoruna. Se on minulle rakas muisto ja muistutus edesmenneistä sukupolvista sekä heidän työstään, jota saan puolestani jatkaa.

Minulla on keittiössä Ylöjärvellä komea kaappi, joka oli mummani ja paappani keittiössä Ylistarossa. Kaappi on peräisin mummani kotoa hänen vanhemmiltaan Ylistarosta. Vanhemmat olivat Amerikassa siirtolaisina mutta palasivat Suomeen 1900-luvun alussa. Tätini kanssa epäilemme, että kaappikin voisi olla siltä ajalta.

Kaappi oli lapsuudessani vaalea, sitten keltainen, ja minä entisöitin sen vihreäksi. Kaapissa on hyvin tilaa, ja ennen kaikkea se on kaunis ja hyvin tehty. Se on minulle rakas ja toivon, että se pysyy suvussa. Jätän kaapin perinnöksi lapsilleni.

Päivi Pukkinen

Synnyin 1970-luvun alussa savolaiseen maanviljelijäperheeseen. Vanhempieni lisäksi meillä asuivat sille ajalle ominaiseen tapaan isäni vanhemmat, jotka tekivät vielä osansa lypsykarjatilan loputtomasta työmäärästä.

Kolmatta sukupolvea edustivat kaksi veljeäni, jotka jo aloittelivat koulutaipaleitaan. Perheeseen sitten syntyi se kaivattu tyttölapsi eli minä. Olin taaperoikäisenä varsinainen aneeminen rääpäle, heiveröinen, vähäverinen tytönriepu, jolle ei maistunut ruoka.

Tuohon aikaan neuvolassa ei puhuttu kukkaiskieltä: ”Tuo tyttö on saatava syömään!” Äidilleni jopa sanottiin, että lapsi otetaan pian sairaalaan, jos ei ala ruoka lautaselta hävitä.

Ukaasien jälkeen ruokkimiseeni valjastettiin kahden sukupolven voimavarat: äitini, jo kaksi poikalasta koululaisiksi kasvattaneena, ja mummoni, joka sotavuosien niukkuudesta huolimatta oli saanut pidettyä kaikki viisi lastaan elävien kirjoissa.

Äitini varustautui ruoka-annoksellani ja mummoni mukaan lähti keittiöstä vanha, kardemumman jauhamiseen tarkoitettu mylly. Minut houkuteltiin kotimme yläkertaan johtavaan portaikkoon. Siellä ahtaassa vinninrapussa istua kököttivät kolmen eri sukupolven naiset. Mummoni rupesi laulamaan ja samalla keskittyneesti pyörittämään kardemummamyllyä.

Minua tuo touhu lienee kummastuttanut, koska tuijotin mummoa ja suu loksahti auki. Siinä samassa äitini sujautti lusikallisen ruokaa suuhuni. Laulu jatkui, mylly pyöri ja lautanen tyhjeni.

Siitä, kuinka pitkään tätä myllytystä jatkui, minulla ei ole tietoa. Ilmeisesti riittävän kauan, koska olen tässä ja nyt.

Kun kardemummamyllyn pyörittämisestä oli kulunut noin 40 vuotta, äitini kerran meillä käydessään meni yht’äkkiä eteiseen penkomaan laukkuaan. Sieltä ilmestyi tuo ikivanha maustemylly. Äitini mielestä mylly kuului juuri minulle, koska kyseinen kapistus oli ollut tärkeä apu ruokkimisessani.

Hetkisen myllyä tutkiskeltuamme mieheni vilkaisi minua pilke silmäkulmassaan ja totesi anopilleen: ”Luulenpa, ettei minun ainakaan enää syöntiaikoina tarvitse tytöllesi alkaa tuota myllyä pyörittää.”

Sanna Turpeinen

Paras perintö, jonka olen saanut: tehdä työ hyvin ja rehellisyys, henkiset arvot ja käsityötaito. Nämä haluan jättää myös jälkipolville.

Tavaroista tunnepitoisimpia ovat edesmenneen isäni sota-aikana tekemä, oljilla kuvioitu rasia, äitini vanha keittokirja vuodelta 1938 sekä vanha kahvimylly tuoksuineen.

On myös mukava kertoa seuraaville sukupolville tarinoita omasta lapsuudesta.

Inkeri Jaakkola

Ei perinnön tarvitse olla rahallisesti arvokas. Pitäessäni pientä puulusikkaa kädessäni muistan aina isotätini, joka sillä lusikalla laittoi kahviinsa suolaa – kuten ennen vanhaan oli tapana.

Hänellä oli varastossa myös monia tarinoita. Vahinko vain, ettei niitä tullut pantua paperille, siinä olisi ollut sitä henkistäkin perintöä.

Leena Niemeläinen

Nuorin lapsemme, poika, syntyi vuonna 1987, ja naapurin isäntä kysyi, mitä voisi antaa varpajaislahjaksi.

Sanoin, että ”entäs jos vuolisit jotain puusta, kun olet käsistäsi taitava”. Hän päätti vuoleksia keittokapustan. Mukanaan he toivat myös täytekakun, siis rotinakakun, kuten täällä päin on tapana.

Tämä kapusta on ollut käytössä koko tämän 30 vuotta. Siitä on vähän vuoltu laitoja, kun se on rispaantunut.

Pojalla on jo oma perhe, ja olen ajatellut antaa tämän hänelle muistoksi ja perinnöksi.

Tyyne Karppinen