Rakennetaan Suomen tulevaisuus oikealle tiedolle

Poliittiset päättäjät tekevät isoja päätöksiä vähäisen tai jopa väärän tiedon perusteella, väittävät asiantuntijat ja tutkijat. Käsi sydämelle, kuinka paljon tutkijat itse tekevät sen eteen, että heidän tietonsa ja osaamisensa olisi päättäjien tiedossa?

Meillä on vain pieni joukko professoreita ja tutkijoita, jotka esiintyvät medioissa. Miksi heitä ei ole useampia? Eivätkö toimittajat viitsi etsiä muita asiantuntijoita kuin aina niitä samoja vanhoja ja hyviksi koettuja? Vai eivätkö muut asiantuntijat halua tai kykene?

Vai eikö päättäjillä ole halua tai aikaa ottaa asioista selvää? Poliitikkojen ajasta ja korvista kilpailevat monet eri tahot. Heille tiedeyhteisö on yksi intressiryhmä muiden joukossa. Oma viesti on paketoitava ymmärrettävään muotoon, jotta sen saisi perille.

Sama perusongelma on uuden tutkimustiedon liian heikossa ja hitaassa välittymisessä yrityksiin. Tilastojen mukaan suomalaiset innovaatiot perustuvat muita maita useammin vanhan osaamisen pohjalle kuin kokonaan uuteen tutkimustietoon.

Tutkijoita ja muita asiantuntijoita ei vielä ole riittävästi koulutettu aktiivisesti kommunikoimaan niiden kanssa, jotka heidän osaamistaan tarvitsisivat. Tutkijoiden on myös vaikea ymmärtää yritysmaailman ja päättäjien tarpeita tai poliittista päätöksentekoprosessia ja kielenkäyttöä – kuten myös päinvastoin. Tutkijoiden kieli ei avaudu muille, ei edes yli tieteenalarajojen.

Yksi syy on ajanpuute: tutkijat haluavat käyttää kaiken mahdollisen ajan tieteellisten artikkelien kirjoittamiseen, sillä vain niistä heitä palkitaan. Kyse voi kuitenkin olla myös asenneongelmasta, yleistajuista julkaisemista ja vuorovaikutusta ei tiedeyhteisössä arvosteta. Ei ole kauaakaan siitä, kun tutkija ei uskaltanut laittaa julkaisuluetteloonsa sanomalehtikirjoituksiaan, koska niille muu tiedeyhteisö tuhahteli halveksivasti. Tutkimustulosten käyttöä ja vaikuttavuutta yhteiskunnassa ei riittävän konkreettisella tavalla arvosteta.

Paras tapa saada tieto poikimaan on huolehtia vuorovaikutuksesta tiedon käyttäjien kanssa koko tutkimusprosessin ajan. Ei riitä, että lopuksi julkaistaan tulokset vain kirjallisessa muodossa. Kunkin tutkijan verkostossa pitäisi olla myös osaamisen hyödyntäjiä. Vuorovaikutus on kaksisuuntaista, ja sen tuloksena voi tutkimuskin saada kokonaan uusia näkökulmia ja kysymyksenasetteluja, joita ei itse hoksaisi. Kammiotutkimuksen aikakausi olkoon ohi.

Joidenkin maiden hallituksilla on tieteellisiä neuvonantajia, jotka toimivat myös tulkkina päättäjien ja tiedeyhteisön välillä. Tämä voi olla hyvä tapa, mutta mielestäni vielä parempi olisi pitää huolta siitä, että meillä olisi avoimesti toimivat verkostot ja vuorovaikutuskanavat, joita päättäjät aktiivisesti hyödyntäisivät asioiden taustoituksessa ja päätöksenteon apuna. Myös luottamuksen rakentaminen on oleellista.

Pienessä maassa tämä voisi onnistuakin. Usein kuulee sanottavan, että Suomi on klubi. Tehdään tästä valttikortti. Tutkijoiden ja kansanedustajien seura Tutkas toimii tähän suuntaan mutta tämä ei riitä. Twitteristä ja muusta sosiaalisesta mediasta on apua, mutta mikään ei korvaa ihmisten välistä verkottumista. Miten saisimme aikaiseksi uudenlaisen vuorovaikutusyhteiskunnan?

Meillä on jo faktojen tarkistukseen erikoistunut Faktabaari, joka on tarkistanut muun muassa energiaa ja ilmastoa koskevia asioita ja tarkistaa paraikaa maahanmuuttoon liittyviä väitteitä. Sen taakse tarvitaan maan paras asiantuntemus. Voisimme myös ottaa mallia Amerikan tieteenedistämisseuran käytännöistä, ja tarjota tutkijoille ja opiskelijoille maksullisia harjoittelupaikkoja poliittisessa toimintaympäristössä.

Vuorovaikutusverkostojen lonkeroiden pitäisi ulottua myös Euroopan komission ja parlamentin koneistoihin sekä Euroopan ulkopuolelle. Juuri mikään tärkeä päätös ei voi nykyään syntyä täysin kotoperäisesti, pelkästään Suomen tilanteeseen perustuen.