Historian opetuksia ei ole järkevää käyttää suorina toimintaohjeina, kun neuvotellaan Natoon liittymisestä

Napoleonin marsalkka Jean Baptiste Bernadotte oli onnenpoika. Ennen Venäjän retkeään Napoleon ehti sopia Bernadotten tulemisesta Ruotsin kuninkaaksi Kaarle XIII:n jälkeen. Perillistä vailla oleva Kaarle oli tasoittanut Bernadotten tietä tekemällä hänestä ottopoikansa. Toiveissa oli, että yhteys Ranskaan vahvistaa Ruotsin asemaa Euroopan tulevissa valtiojärjestelyissä.

Ruotsiin saapunut Bernadotte oli kaukaa viisas tai harvinaisen onnekas. Hän matkusti 1812 Turkuun tavaten siellä Venäjän keisarin Aleksanteri I:n. Ruotsin kruununperillisenä hän teki Aleksanterin kanssa sopimuksen. Sen nojalla hän sai lupauksen Norjan liittämisestä Ruotsiin korvauksena Suomesta, jonka Ruotsi oli menettänyt 1809 Venäjälle.

Liittoutuminen perivihollisensa Venäjän kanssa oli Ruotsille ja sen kruununprinssille harvinaisen onnistunut veto. Ranskan rökäletappio Venäjälle teki Turussa neuvotellun sopimuksen todelliseksi. Venäjän vaatimuksesta Tanska joutui luovuttamaan Ruotsille Norjan. Näin porvarissyntyisestä Bernadottesta tuli 1818 Ruotsin kuningas Kaarle XIV Juhana, joka unionissa kantoi myös Norjan kruunua.

Kaarle XIV Juhanan vuonna 1844 päättynyt hallituskausi oli Ruotsille poikkeuksellisen suotuisa. Maa ei käynyt ainoatakaan sotaa. Runsaat malmivarat otettiin käyttöön, ja metalliteollisuuden tuotteet kävivät hyvin kaupaksi Euroopassa ja muualla. Vaikka paljon keskustelua herättänyt valtiopäiväuudistus jäi toteutumatta, säätyvaltiopäivät, joissa talonpoikaissäätykin sai äänensä kuuluville, toimivat aktiivisesti.

Heikoksi jääneen ruotsin kielen osaamisensa vuoksi Kaarle XIV Juhana ei ollut hallitsijana suosittu. Närää kansan syvissä riveissä aiheutti myös hänen Venäjä-suhteiden aktiivinen vaaliminen.

Suomalainen filosofi J. V. Snellman oleskeli nuorena miehenä Ruotsissa 1839–42 Kaarle XIV Juhanan hallituskauden ollessa jo pitkällä iltapuolella. Hän kirjoitteli ruotsalaisiin lehtiin ja julkaisi myös useita kokonaisia teoksia. Eritoten maan taloudellista ja poliittista toimeliaisuutta sekä Ruotsin lehdistönvapautta hän kiitti kirjoituksissaan vuolaasti.

Snellman mainitsi kirjoituksissaan joskus myös Suomen. Snellman kirjoitti teoksessaan "Lärän om staten", että Suomen eilispäivästä peräisin olevan valtiomuodon ja itsenäisyyden jalomielisiksi lahjoiksi, eikä hän uskonut Suomen saavuttavan todellista valtiollista vaikutusvaltaa. Hänen mukaansa siihen vaaditaan kansakunnan omissa toimissa historiallisesti kehittyvä kansallishenki. Snellman arveli kypsymiseen tarvittavan vielä parisataa vuotta.

Snellman näki Suomen muodollisena ”valtiona”, jonka ulkoiset merkit olivat syntyneet hävityn Suomen sodan tulemana. Tässä mielessä hän piti maan asemaa Venäjän yhteydessä pitkällä tähtäimellä edullisena. Tässä ”valtioliitossa” olisi mahdollista ajan kanssa kehittää suomalaisten itsensä muokkaamaa yhteiskunnan henkistä sisältöä, ”kansallishenkeä”.

Nuoruudessaan Snellman tuli tunnetuksi auktoriteettien vastustajana. Yliopiston professoriksi ja senaattoriksi päästyään hän kuitenkin puolusti johdonmukaisesti maan asemaa Venäjän yhteydessä. Itämaisen sodan aikana hän torjui N.A. Nordenskiöldin ja eräiden muiden kriitikoiden ajatukset irtaantua Englannin ja Ranskan tuella Venäjästä. Yhtä ärhäkästi hän suhtautui Tanskassa ja Ruotsissa jalansijaa 1830-luvulla saaneeseen skandinavistiseen liikkeeseen.

Skandinavismiin joutui ottamaan kantaa myös Ruotsi. Liike sai avoimen poliittisen luonteen 1860-luvulla. Tuolloin Ruotsin apuun luottanut Tanska menetti Slesvigin hävittyään sodassa Preussin ja Itävallan joukoille. Ylioppilaiden puheissa ja lehdistön löysässä kirjoittelussa Ruotsissa esiintyi kyllä vaatimuksia yhteispohjoismaisesta avusta Tanskalle. Virallinen Ruotsi ei hankkeelle kuitenkaan syttynyt. Se valitsi liittoutumattomuuden, joka on kestänyt näihin päiviin saakka, yli puolitoista vuosisataa.

Venäjästä itsenäistynyt Suomi puolestaan oli pian syntymänsä jälkeen valmis liittoon keisarillisen Saksan kanssa ja ehti valitsemaan itselleen kuninkaankin maailmansodan hävinneestä Saksasta. Talvisodan neuvostotykit taas opettivat, ettei yksin jääminenkään herkkua ole. Sen maku oli kenties jopa karvaampi kuin aseveljeys Hitlerin Saksan kanssa. Homehtuneen pakkopullan maku Suomelle suuhun jäi varmasti myös YYA-sopimuksesta jatkosodan voittaneen Neuvostoliiton kanssa.

Historian tarjoamat opetukset liittoutumisesta Ruotsille ja Suomelle eivät varmaankaan ole yhteismitallisia. Niiden käyttäminen suorina toimintaohjeina ei liene järkevää neuvotellessa maiden liittymisestä Natoon nykyisenä maailman aikana.

Jouni Alavuotunki

eläkkeellä oleva Kuusamo-opiston rehtori