Minullakin on ukrainalainen kesäperhe ‒ niinpä sodan ensimmäiset viikot itkin

Sota Ukrainassa on mennyt monen marjanviljelijän ihon alle. En tiedä, näemmekö tänä kesänä, kuten oli tarkoitus, mutta vielä jonakin päivänä.  Kuva: Jukka Pasonen

Minullakin on ukrainalainen kesäperhe. Niinpä sodan ensimmäiset viikot itkin.

Tuli hiihtoloma. Kaikki tuntui turhalta. Makasin hotellihuoneen sängyllä ja luin ystävieni lähettämiä viestejä. Minä olin perheeni kanssa lomalla, työntekijäni istuivat lastensa kanssa kellareissa ja pelkäsivät henkensä edestä.

Vastasin viesteihin, vaikka sanat olivat onttoja. Eräs heistä kirjoitti: “En ole eläissäni itkenyt näin paljon. Itken aamulla, kun katson uutisia. Itken päivällä töissä, kun ajattelen lapsia. Itken illalla, kun puhun perheeni kanssa puhelimessa. Itku tulee jostain tosi syvältä sielusta.”

Eräs ystäväni valitti voimakasta väsymystä. Kun yöstä toiseen ilmahälytys katkaisee unet useiksi tunneiksi, jossain vaiheessa ei enää jaksa välittää.

Heikolla hetkellä kääntää vain kylkeä, jättää menemättä kellariin. Silti hän on sisustanut pommisuojansa viihtyisäksi ja ripustanut taidetta seinille.

Hänellä on täysi työ huolehtia yläkerran jääräpäisistä vanhuksista. He eivät kuule ilmahälytyksiä ja heidän liikkumisensa on vaikeaa. Silti hän jaksaa vängätä vanhukset kellariin, talon kissoista ja koirista puhumattakaan.

Sivusta katsottuna tuntuu uskomattomalta, miten nopeasti uusi arki löysi muotonsa sodan keskellä.

Ruokaa on laitettava ja pyykit pestävä, vaikka olisi mikä. Lapset virittävät pelit ja leikit pystyyn myös kellariolosuhteissa.

Sain videotervehdyksen pommisuojan hämärästä. Lapset nauroivat. He istuivat patjoilla ja pelasivat jotain lautapeliä. Äidit, isoäidit, naapurin tädit nojasivat seiniin vakavina.

Ystävä ohjeisti minuakin keskittymään oleelliseen: “Tee töitä, opiskele, halaa lapsiasi ja pussaa miestäsi, mene voimisteluharjoituksiin ja tanssi.”

Kaikesta huolimatta päivät kääntyivät aina iltaan ja kevät saapui. He, jotka päättivät paeta, pääsivät turvaan, vaikkakin matka sinne oli uuvuttava ja vaarallinen.

Eräs heistä kertoo nyt:

“On mahdotonta pukea sanoiksi, miltä sota tuntuu. Se tuli aivan puskista eräänä aamuna, kun kaikki olivat vielä nukkumassa. Yhtäkkiä pommit räjähtelivät ympärilläni. Maamme oli tulessa eikä kukaan tiennyt, mitä tehdä. Pitäisikö piiloutua vai paeta? Mutta mihin ihmeeseen? Eräänä yönä kotini lähelle putosi pommi ja aamulla talon paikalla oli kuilu.

Kolmilapsinen perhe oli kuollut. Rauhaa rakastavat ihmiset kuolivat, kun he olivat nukkumassa. On vaikea ymmärtää, miksi tällaista tapahtuu. Pelotti, mitä seuraava hetki toisi tullessaan. Tai haluaisiko sitä enää edes nähdä. Lapset alkoivat saada paniikkikohtauksia.

Siinä kohtaa päätimme lähteä pakoon. Määränpäästä ei ollut tietoa. Oli myös vaikea päättää, mitä ottaa mukaan. Kuinka kokonaisen elämän saa mahdutettua yhteen laukkuun?

Nyt olemme turvassa. Lapset pelkäsivät pitkään kovia ääniä, mutta he pystyvät jo nukkumaan paremmin. Sieluani särkee, kun ajattelen kotia. Siellä on mieheni, veljeni ja kaikki sukulaiset, koko elämäni.”

Toivotamme toisillemme hyvää yötä ja kunniaa Ukrainalle. En tiedä, näemmekö tänä kesänä, kuten oli tarkoitus, mutta vielä jonakin päivänä.

Silloin halaamme lujasti ja juomme vahvaa ja makeaa teetä.

Kirjoittaja on multialainen marjatilayrittäjä, jonka ukrainalaiset ystävät toivovat, että heidän sotakokemuksistaan kerrotaan koko maailmalle.