Keittiösissin kintereillä

Kolumni

Kristiina hurmerinta

Kaikki alkoi mustikkapiirakoista. Ne onnistuivat. Ne kärysivät. Keittiösissimme oli sitkeä eikä antanut periksi.

”Apua! En tahdo enää mustikkapiirakkaa”, huusi isosisko.

”Se on jo kaksitoista. Onhan se kuitenkin hyvä, että se oppii edes jotain”, tyynnyttelin siskoa.

”Sä annat sille aina periksi”, jupisi sisko ja paiskasi huoneensa oven kiinni.

”Koeta jotain muuta”, ehdotin keittiösissille.

”Musta riittää, jos osaa tehdä täydellisen mustikkapiirakan”, kuului vastaus.

”Mut et sä voi elää koko elämääsi mustikkapiirakoilla”, huusi isosisko huoneestaan.

”Ai miks en?” sanoi pikkusisko ja kumosi rasiallisen marjoja piirakanpohjaan.

Aina samalla reseptillä. Aina yhtä keskittyneesti. Minkäänlaiset kokeilut eivät kiinnostaneet. Ehdotin kasvispiirakkaa. Jätin pöydälle puolukkapiirakan reseptin. Hän ohitti ne kylmästi. Hän ei yksin kertaisesti halunnut opetella tekemään mitään muuta ruokaa.

”Tällä pärjää”, hän sanoi ja kauhoi suuhunsa. Mustikkapiirakkaa.

”Jos sun mies inhoaa mustikoita?” keksi isosisko.

”Mä en ota sellasta”, keittiösissi sanoi.

Koko suvun suut loksahtivat auki, kun muinainen keittiösissi ilmoitti opiskelevansa kokiksi. ”Kyllästyitkö mustikkapiirakoihin?” kiusasi eno.

”Ei, vaan haluan oppia tietämään, miksi kastike kiiltää”, keittiösissi ilmoitti.

Siitä alkoi herkullinen matkamme paratiisiin. Opimme syömään lehtikaalisipsejä, täydentämään voikukkasalaatin uppomunalla tai himoitsemaan keisarin kiellettyä riisiä.

”Ei olis koskaan uskonu”, huokasi isosisko maistellessaan omenoilla ja kastanjoilla täytettyä kalkkunarullaa.

Keittiökirjasto laajeni niin äidillä kuin tyttärellä. Yhä useampi tuliainen oli keittokirja. Uusia reseptejä meilattiin, tekstattiin ja kokeiltiin. Huomasin kohta soittelevani jo lehdellä. Liukenin apujoukkoihin.

”Teen keittokirjan”, keittiösissi ilmoitti sitten eräänä päivänä. Samalla voimalla, jolla hän oli temmannut meidät mustikkapiirakoiden pyörteisiin pari vuosikymmentä sitten, hän pyysi meitä nyt erittelemään madame Thiebaultin jänispadan makuja.

Maisteltiin. Kirjattiin kokemuksia. Keittiötalouden Super-Sirkka otti kokeiltavakseen kurpitsakeittoreseptin. ”No on aika erikoinen väri”, hän sanoi.

”Kuin sammakon räkää”, ihmettelin kurkistellessani kattilaan.

”Sen kurpitsan pitää olla talvikurpitsaa, ei zuccinia”, neuvoi keittokirjailijan verso puhelimessa.

”Siis keltasella kohalleen”, tuumasi Super-Sirkka.

Kesän alussa alkoivat reseptit olla kasassa. Keittokirjan kuvaukset siirtyivät Konnevedelle. Nyt kytättiin valoa. Nosteltiin sälekaihtimia ja puhalleltiin pilviä. Mitään ei saanut syödä. Kaikki oli tehty vain kuvauksia varten.

”Mihin se särkipihvi nyt hävisi?” ihmetteli valokuvaaja.

”Söin sen. Vahingossa”, ähkäisi mieheni tulipunaisena.

”Ei saa koskea mihinkään ennen kuin kaikki on kuvattu”, torui keittiösissi.

Valmiista kirjasta ei löytynyt mustikkapiirakkaa. Miksi?

”Mustikkapiirakka on liian henkilökohtainen”, keittiösissi kuittasi.