Vastahan minä painin päiväkodin eteisessä

Mielipide

9.5.201802:00

Kolumni

Stina Haaso

Postilaatikosta löytyi kirje koulutulokkaan vanhemmille.

Vastahan lapsi syntyi. Ja juuri oli se päivä, kun painin uhmaikäisen kanssa päiväkodin eteisessä taistellen siitä, kuka päättää puetaanko nyt vai ei.

Mutta nyt on se päivä, kun neiti on vetänyt farkut jalkaan ja kärttää minulta "kändäriä", kun "kaikilla" kavereillakin jo on. Selfieitä pitäisi päästä ottamaan.

Kändäri eli kännykkä hankitaan vasta kesälomalla, kun aletaan harjoitella ekaluokkalaisen ensimmäisiä askelia itsenäiseen koululaisarkeen. Sitä ennen on edessä vielä hetki huoletonta elämää.

Voisiko ajan hetkeksi pysäyttää?

Ohjenipun joukossa on lista taidoista, joita lapsen olisi hyvä osata koulun alkuun mennessä.

Listalta löytyy odotetusti toive, että kengännauhat pitäisi sitoa itse. Oma nimi olisi hyvä kyetä kirjoittamaan. Myös ruokailuvälineitä pitäisi osata käyttää.

Perunan kuorimista ei mainita enää vuonna 2018, vaikka se tuntui olevan tärkeää vuonna 1983.

Muuten listalla tuntuu olevan monta tuttua asiaa. Pitää esimerkiksi odottaa omaa vuoroa ja toimia muiden lasten kanssa. Huolehtia omista tavaroista.

Yksi kohta pysähdyttää minut. Lapsen olisi hyvä sietää pettymyksiä ja häviämistilanteita.

Pettymysten sietämistä opetellaan läpi elämän. Välillä tuntuu, että aikuiset ihmisetkään eivät selviä pettymyksistä kunnialla.

Totesin joskus itse turhautuneena omalle uhmaikäiselleni, että vanhempien tehtävä on tuottaa lapsilleen pettymyksiä joka päivä. Sitä on sittemmin toisteltu kaikille kolmelle lapselle.

Varmasti on siis kohtuullista, että koulun aloittavan toivotaan sietävän pettymystilanteita. Niitä kun tulee vastaan kaiken aikaa. Jos lapsi ei kestä pettymyksiä, työskentely koulussa voi käydä vaikeaksi.

Koulun kirjeen yhteydessä huoltajalle tuli täytettäväksi kaavake, jossa kysellään lapsen taustatietoja. Pitää ilmoittaa kuuluuko johonkin uskontokuntaan ja onko koulun palavereissa tulkkaustarvetta.

Vuonna 1983 Jämsän Kaipolan koulussa ei kyselty ekalaisten vanhemmilta tulkkaustarvetta. Valkeakoskelta juuri muuttanut lapsi sai pärjätä parhaansa mukaan jämsäläistä murretta puhuvien joukossa.

Nykytodellisuuteni täällä laita-Suomessa on toisenlainen. Jo pelkästään espoolaisen eskarin vanhempainillassa paikalle tarvittiin kuusi tulkkia.

Sellaiset asiat eivät kuitenkaan eskarilaisia itseään juuri hetkauta. Eri kieliä puhuvat lapset ovat arkea, johon on jo sopeuduttu. Jos kieli ei kohtaa, asiat selviävät vaikka piirtämällä, vakuuttaa tyttäreni.

Lapsen mielestä ehdottomasti tärkein asia koulutulokkaan kirjekuoren sisällössä on osuus, missä kysellään kaveritoiveita. Eskarilaiset ovat jo porukoissaan miettineet kovasti kenen kanssa haluaisivat samalle luokalle.

Koulu kertoo tekevänsä luokkajaon pedagogisin perustein, mutta mitäs jos toiveet eivät toteudu? Edessä voi olla taas niitä pettymyksiä.

Kaveritoiverivejä on vain kolme. Pitää valita tärkeimmät. Selitä sitten seitsemänvuotiaalle, että kaikkia ei voida laittaa toiveisiin.

Äidin tehtäväksi jää onkia salapoliisintyönä lasten sukunimet selville. Eskarin henkilökunta kun ei niitä saa kertoa – yksityisyydensuojaan vedoten.