Häpesin maalta kaupunkiin muuttaneena juuriani, vaikka oikeasti minun olisi pitänyt olla niistä ylpeä
Arki pienellä paikkakunnalla ei ole aina helppoa, mutta se voi tarjota asukkaalleen iloja, joita kaupungista ei löydä etsimälläkään, pohtii Eino Haase kolumnissaan.
Kaupungistumisen kiihtyessä olisi tärkeää muistaa, että myös maalla elämä voi olla yllättävän hyvää. Kuvituskuva. Kuva: Sanne Katainen3.7.202421:30
Yhä useampi nuori muuttaa täysi-ikäistyttyään kaupunkiin. Yksi opiskelujen, toinen töiden ja kolmas kumppanin toivossa.
Tarina on varmasti monelle tuttu. Kun synnyinseudun henkinen ilmapiiri ja vaihtoehtojen kapeus alkavat ahdistaa, tuntuvat kaupunkien valot ja virikkeet vetävän kummasti puoleensa.
Näin kävi viime kesänä myös minulle. Karistin siis kotipitäjän pölyt kengistäni ja läksin Lapista kohti Helsinkiä paremman elämän perässä. Kun kurvasin muuttoautolla moottoritielle, muistan ajatelleeni, että tähän koinsyömään ja nuhjuiseen peräkylään en palaisi enää ikinä.
Elämä kaupungissa tuntuikin aluksi kutkuttavalta. Mitään ei tarvinnut tehdä itse, sillä kaikki ruoasta lähtien tuli halutessa valmiissa paketissa kotiovelle asti. Omia käsiään ei enää tarvinnut liata mihinkään, koska ei ollut mitään, mihin olisi ne liannut.
Mukauduin nopeasti uuteen elämänmenoon. Nautiskelin täysin rinnoin kävelyistäni Mannerheimintiellä ja siitä, että saatoin nähdä ympärilläni yhtäkkiä kaikki kuuluisimmat rakennukset Arkadianmäestä alkaen.
Nolottaa myöntää, mutta kaikesta tästä lumoutuneena aloin peitellä aktiivisesti juuriani maalla. Jos joku kysyi mistä tulin, kuiskasin häpeillen kotikaupunkini nimen ja poistuin punastellen paikalta.
Melko pian todellisuus näytti kuitenkin myös kaupunkilaiselämästä varjoisammat puolensa.
Totesin, että maksamani vuokran hinnalla saisi kotikonnuilta jo pienoisen lukaalin. Aamuruuhka ei sekään tuntunut enää ensimmäisen viikon jälkeen jännittävältä, vaan lähinnä ahdistavalta ja meluisalta – siis sellaiselta, kuin se todellisuudessa onkin.
Eniten Helsingissä alkoivat kuitenkin jurppia jokaisen kaupungin perimmäiset vitsaukset eli tilanpuute ja ahtaus. Huomasin, että kotona maalla asiat olivatkin olleet tässä suhteessa oikeastaan aika hyvin.
Alkoi myös tuntua siltä, että elämästäni puuttui jotakin syvällisellä tasolla olennaista. Tajusin haikailevani etenkin kotipihan perunapeltoa, yhteyttäni lähiluontoon sekä maaseudun elämään olennaisesti kuuluvaa pientä puuhastelua.
Erään pitkittyneen baari-illan jälkeen rohkaistuin kertomaan kotiseudun kaipuustani helsinkiläisille ystävilleni. Kyynisyyttäni kuitenkin aavistelin, etteivät he mitään ymmärtäisi. Kaupunkilaiset, tiedättehän.
Vaan kuinka ollakaan, he jakoivatkin kanssani samankaltaisia ajatuksia. Sanoivat jopa, että elämä tuppukylässä voisikin olla aika ihanaa. Kävi myös ilmi, että suurin osa helsinkiläisinä pitämistäni ystävistä olikin itse asiassa alun perin kotoisin maalta – junantuomia siis kaikki!
Tuolla hetkellä ymmärsin, etteivät juuret jossain värivalojen, muoti-ilmiöiden ja trendikuppiloiden katveessa olekaan häpeäksi. Päinvastoin: juuret pääkaupunkikeskittymän ulkopuolella olivatkin yhtäkkiä asia, josta saatoin tuntea ylpeyttä ja iloa.
Kirjoittaja on MT:n toimittaja.Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
