Pekka Korhonen elätti itsensä kolmen vuoden ajan akrobaattina. Korhonen vahvimpana oli pohjimmainen tukipilari, välissä Pauli Lindroos ja ylimpänä Jorma Lindroos.
KultakenkäINEN MONITOIMImies
Kultakengässä ravihevosten valmennukseen käytettävä uittoallas on tietysti hevosenkengän muotoinen. Elina Jokinen uittaa tamma Anna Smilea, joka on Pekka Korhosen käsissä noussut nollasta menestyshevoseksi.
Muuramessa sijaitseva hotelli Kultakenkä majoittaa niin ihmisiä kuin hevosiakin. Yhdistelmä on sen verran erikoinen, ettei toista vastaavaa paikkaa taida Suomessa olla. Mutta ihan tavallinen tallaaja ei ole hotellinomistajakaan.
” Siinä sivubisneksenä istutin 4 000 mansikantainta tontille ja tein 12 venettä myyntiin. ”
Pekka Korhonen on elättänyt itsensä akrobaattina, muoviteollisuudessa työntekijänä ja johtajana, uskonnollisen kirjapainon johtajana, Tallinnan raviradan johtajana, kasettitehtaan johtajana, ravivalmentajana, hevoskauppiaana, orinpitäjänä ja hotellinpitäjänä.
”Kaikki työni olen tehnyt parhaani mukaan ja opetellut ne vaikka kantapään kautta. Sen olen yrittänyt muistaa, että omista virheistä pitää oppia”, Korhonen painottaa.
65-vuotias mies painaa edelleen vähintään 13 tunnin päiviä, jalka nousee, pää pelaa ja kätellessä tuntuu kuin puristaisi kelohongan oksaa. Huumori on Kultakengän isännällä herkässä. Ja jutuissa kuuluu eletyn elämän maku: väliin suolainen, väliin makea, mutta aina säväyttävä. Sopassa on niitäkin sattumia, jotka jäävät pureskeltaviksi jonnekin muualle kuin lehden sivuille.
Korhonen pitää hotelliaan tutuissa lapsuudenmaisemissa. Väliin on mahtunut kierros Jyväskylässä, Nastolassa, Saarijärvellä, Yhdysvalloissa Floridassa ja Virossa Tallinnassa.
”Minun elämääni voisi helposti muistella pari viikkoa ja siihenkin mahtuisi vaan parhaat jutut. Ja ne on vielä tosia. Välillä pitäisi tietysti saunoa, ajella hevosia ja ottaa vähän viinaa”, hän tuumaa ja päälle kajahtaa jäljittelemätön, terhakka nauru, joka peittää alleen läheisen valtatien hurinan.
Akrobatiasta vahva pohja
Korhosen ura alkoi akrobaattina, kun hän oli 14-vuotias. Lapsuuden ja nuoruuden urheiluharrastukset antoivat hyvän pohjan rankkaan lajiin ja myöhemmin myös teollisuustyöhön.
”Meillä oli kolmen hengen ryhmä, joka esiintyi kolmen vuoden ajan. Sillä pysyttiin leivässä. Meille myös tarjottiin kolmen vuoden sopimusta Bulgariaan, mutta sinne ei tullut lähdettyä, koska olin juuri tavannut tulevan vaimoni Anjan. Hyvä, ettei lähdetty, sillä meidän esityksemme pienimmästä miehestä, joka oli pyramidin ylimmäisenä, kasvoi liian iso.”
Tasapainoilun jäätyä Korhonen hakeutui teollisuuden palvelukseen. Muoviala oli silloin kovassa nousussa ja ammattikoulussa muovinvalmistuksen salat opetellut nuori mies oli kovaa valuuttaa työmarkkinoilla.
Tunnettu lelutehdas Juho Jussila Oy hankki ensimmäisten suomalaisten yritysten joukossa muovintekokoneet. Korhonen imi neljän vuoden aikana kaiken tiedon alasta ja koulutti itseään. Armeijan jälkeen vuorossa oli pesti UPOlla.
”Siinä ohessa koulutin vielä ylitöinä kolmesataa ihmistä alalle. Muoviala oli minulle tosi rakas, samalla tavalla kuin nämä hevoset nyt.”
Sitten tuli puhelu aikansa mahtimieheltä Väinö Rautiaiselta, joka halusi pätevän miehen muovitehtaansa johtajaksi Saarijärvelle vuonna 1974.
”En ollut aluksi niin innokas lähtemään Saarijärvelle. Panin kovat ehdot hyvää talonpaikkaa myöten, mutta sopimus syntyi. Siinä sivubisneksenä istutin 4 000 mansikantainta tontille ja tein 12 venettä myyntiin.”
Kristillisen liiton kansanedustajanakin toiminut Rautiainen laajensi liiketoimiaan pian hengellisen kirjapainon pariin. Tehtaanjohtajaksi nimettiin tietysti luottomies Korhonen.
”Väinö Rautiaista kunnioitan kovasti siksi, että luotti minuun ja antoi vapaat kädet tehdä töitä parhaani mukaan. Se oli hienoa kannustamista.”
Amerikkaan tehdasta pyörittämään
Hevoset ja etenkin raviurheilu ovat kulkeneet Korhosen elämässä mukana jo pitkään, vaikka raviurheilua mies alkoi harrastaa tosissaan vasta nelikymppisenä.
”Finnpapin miehet tulivat kirjapainon aikaan sanomaan, että eikö teidän kannattaisi tehdä vähän isompia tilauksia. Heidän kauttaan järjestyi 2,5 miljoonan koulukirjan painaminen Iraniin. Meidän kapasiteetti ei riittänyt niiden kaikkien painamiseen, joten yhteistyökumppaneita etsiessä tutustuin Leo Toloseen. Hän myi minulle Sorron Kaiku -nimisen suomenhevosorin, kun oltiin saunomassa ja vilvoitellessa katseltiin hevosia laitumella. Sitä en tiedä, että jäivätkö ne kirjat Neuvostoliiton rajalle vai mihin, mutta rahat niistä tulivat ja minulle hevonen”, Korhonen veistelee pilke silmäkulmassa.
Pian Väinö Rautiainen laajensi bisneksiään Yhdysvaltoihin ja taas Korhosta vietiin. Pesti kesti vuodet 1981–1982.
”Kun sain tarjouksen lähteä muovitehtaan konsultiksi, ajattelin, että voin nostaa kuukausipalkkaa ja samalla vakoilla raviurheilua, että miten siellä sen emämaassa toimitaan. Matkalla Amerikkaan opiskelin lentokoneessa sanakirjasta englantia. Kerkesin oppia ’you help me and me help you ja inside outside.’ Niillä sain tehtaan pyörimään. Join tequilaa siinä tehtaan vieressä mobilehomessa ja huutelin työntekijöille ikkunasta ohjeita. Hyvin meni”, Korhonen naureskelee.
Vaikka tarina lienee saanut vähän ylimääräistä väriä vuosien mittaan, niin paikkansa Korhonen täytti. Hänelle annettiin vuosi aikaa saada tehdas pyörimään, mutta se oli jaloillaan jo kuudessa kuukaudessa.
”Olihan minulla paljon kokemusta muovialalta ja massatuotannosta ylipäätään. Tilasin sinne uudet koneet ja sain hyviä työntekijöitä läheiseltä maaseudulta. Minun aikanani tehtaalla ei lakkoiltu kertaakaan.”
Kun tehdas oli kunnossa, oli aika keskittyä rakkaaseen harrastukseen. Korhosen leikekirjapinossa on muisto muun muassa siitä, miten hän osti erään huutokaupan kalleimman ravihevosen.
”Olin ensimmäinen suomalainen valmentaja, jolla oli talli USA:ssa. Paikka oli Palm Beach. Korven Pekka tuli sinne vasta myöhemmin. Muutama muu suomalainen oli, mutta he olivat tallipoikia. Olin myös ensimmäinen suomalainen, joka voitti siellä ravilähdön”, Amerikan-Pekkanakin tunnettu Korhonen muistelee stetsoniaan pyöritellen.
Sammakolla hotellirahat
Raviurheilu ei valikoitunut harrastukseksi aivan sattumalta. Tarkkavainuinen Korhonen näki lajissa myös selkeän ansaintamahdollisuuden.
”Ajattelin, että siinä on ainakin mahdollisuus menestyä myös taloudellisesti. Enkä ollut väärässä. Kyllä hevoset ovat pitäneet yritystä pinnalla vaikeinakin aikoina. Esimerkiksi Kermit The Frog juoksi toista miljoonaa markkaa rahaa niihin aikoihin, kun Kultakenkää rakennettiin 1980- ja 90-lukujen taitteessa. Ja siitoksessakin sen varsamaksuilla tuli jotain kotiin. Parhaana vuonna tallin hevoset juoksivat kolme Suomen ennätystä.”
Tähtilipun alla vietettyjen vuosien jälkeen Muuramen mies palasi kotimaisemiin, toi USA:sta ravihevosia ja piti Jyväskylän raviradalla valmennustallia. Ajatus omasta maapaikasta kypsyi nopeasti.
”Alkuperäinen ajatus oli, että tähän samalle paikalle olisi tullut samaan rivitaloon kolme–neljä perhettä. Silloin olisi voitu tuurata toinen toisiamme hevosten hoidossa, kun joku on reissussa. Kiinnostuneita oli, mutta kukaan ei sitten lopulta lähtenyt toteutukseen mukaan. Minulle oli jäämässä iso kasa velkaa omiin nimiini, joten päätin tehdä hotellin. Iso kiitos pitää antaa Jorma Sihvoselle, joka rohkaisi minua tähän projektiin”, Korhonen myhäilee.
Myös Muuramen yrittäjäystävälliselle kunnalle ja silloiselle kunnanjohtajalle Pauli Autiolle Korhonen antaa kiitosta. Asemakaavalautakunnan kokouksia ei enää pitänyt olla sille vuodelle, mutta Autio pisti sellaisen pystyyn ja totesi, että tähän rakennuslupaan ei pitäisi olla kenelläkään mitään vastaansanomista. Niin hotellin ja tallin rakentaminen saattoi alkaa saman tien.
Vuosien saatossa Korhonen on saanut huomata, että asioilla on taipumus järjestyä. Tallistakin hän kysyi tarjouksen ensin isolta jyväskyläläiseltä yritykseltä, mutta hinta oli järkytys. Sittemmin pienempi kyyjärveläinen yritys valoi elementit ja hinta pysyi kurissa. Maksuksi Korhosella oli iso pino kakkosneloslankkua, joka oli jäänyt yli tontilta kaadetuista ja sahatuista puista.
Tähdet veivät Tallinnaan
40-paikkainen Kultakenkä valmistui 1980- ja 90-lukujen taitteessa, mutta kohtalo oli päättänyt, että vielä maailmanmatkaaja ei jää pysyvästi Muurameen.
”Vuonna 1994 täällä majoittui intialaisia astrologeja, jotka ennustivat, että saan kohta työtarjouksen tehtävästä, joka on minulle helppo ja siitä maksetaan hyvin. Siitä ei kannata kieltäytyä. Vaikka uskoin astrologiaan vahvasti jo silloin, nauroin ennustukselle, mutta kahden päivän päästä soi puhelin ja minut haluttiin Tallinnan raviradan johtajaksi.”
Samaiset astrologit muuten ennustivat myös Jaska Jokunen -nimisen hevosen ravivoiton. Lämminveriori ei ollut aina kiinnostunut kilpailemisesta, mutta sen syntymäajan ja eräiden muiden ennusmerkkien perusteella astrologit osasivat ennustaa, että sen pitäisi pian pärjätä.
”Ja niinhän siinä kävi! Pian päästelin sillä aivan ylivoimaisen voiton hirmuisena yllättäjänä nousevan kuun aikaan”, Korhonen muistelee.
Tallinnassa Korhonen viipyi pari vuotta ensin raviradan ja sitten kasettitehtaan johtajana. Ravirata saatiin urilleen, mutta varsinainen läpimurto jäi tekemättä.
”Siihen oli tulossa it-alan liikemiehiä, jotka olisivat panneet paikat hienoksi ja tuoneet radalle parikymmentä hevosta suoraan USA:sta. Toinen näistä kavereista jäi mafialle velkaa suhteellisen pienen summan, ja kun sitä ei löytynyt sovittuna aikana, niin mieheltä ammuttiin pää hajalle. Siihen aikaan ihmisen henki taisi olla 10 000 kroonin arvoinen”, Korhonen pudistelee päätään.
”Eikä siellä ollut tavallisilla ihmisillä silloin rahaa pelata totoa tai ostaa hevosia. Niin kuin apulaiseni sanoi, että rahvaalla ei ole rahaa.”
Tallinnan vuosina Korhosen omistama hevonen voitti Baltian suurimman laukkakilpailun ja mies itse edusti Viroa ajajakilpailussa Moskovassa.
”Taidan olla ainut suomalainen, joka on edustanut Viroa ihan maaottelussa”, Korhonen arvelee.
Kasettitehtaan johtajana Korhonen viipyi kahdeksan kuukautta. Ensi töikseen hän narautti varajohtajan, joka varasti tehtaasta tavaraa. Sitten suunta kääntyi kotiin Muurameen.
”Vaimolle pitää antaa iso kiitos siitä, että hän hoiti lapset, hotellin ja kaiken muun sillä aikaa kun olin Tallinnassa.”
Komennusmiehiä ja legendaa
Valtaosa Kultakengän asiakkaista on komennusmiehiä tai myyntiedustajia. Lomasesonkien aikaan hotelli täyttyy läheisen Riihivuoren laskettelukeskuksen asiakkaista.
”Asiakkaat arvostavat sitä, että täällä saa olla rauhassa ja laitella itselleen ruokaa. Eikä illalla tarvitse raahautua hotellin baaritiskille aikaa tappamaan, vaikka kyllä meiltä sauna ja karaokekin löytyy.”
Muutama vuosi sitten iltapäivälehdet revittelivät lööppejä siitä, miten pohjalla ollut Matti Nykänen asuu hevostallissa. Tarinassa on totta vain toinen puoli: Nykänen kyllä oli Kultakengän asiakkaana, mutta asui hotellihuoneessa.
”Matti tuli tänne useampaan kertaan, kun ei ollut muuta paikkaa mihin mennä. Matti on sellainen hetken lapsi, että unohti sovitut asiat usein jo ovesta mennessään. Kyllä Matin kanssa tuli toimeen, mutta siinä mukana pyöri jos jonkinlaista porukkaa. Aina ilmaantui joku uusi perskärpänen, joka leikki manageria. Monenlaista siinä näki. Jos kirjoittaisin kirjan Nykäsestä, niin kyllä se toinen jo aiemmin kirjoitettu olisi kevyttä kamaa”, Korhonen vakuuttaa.
Näkyvin muistutus Nykäsestä on Korhosen raviajopuvussa komeileva Seitsemän päivää -lehden logo. Tallin parhaimmistoon kuuluva kilpahevonen on nimeltään Goldshoe Seven Days. Ja juurilleen tullessaan Matti yöpyy edelleen usein Kultakengässä.
Lisää ihmisiä kateelliseksi
Maita ja mantuja kiertäessään Korhonen on nähnyt jos jonkinlaisia ihmisiä ja tutustunut moniin kulttuureihin. Kaikista löytyy niin hyviä kuin huonojakin puolia, mutta tähtilipun alla vietetty aika muistuu mieluisimpana.
”USA:ssa kunnioitetaan kaikkia, jotka tekevät kovasti töitä. Siellä on myös mahdollisuus tehdä omaisuutta työllään. Nykyään Suomessa harmittaa hirveästi se, että koulunsa päättäville nuorille ei ole töitä. Siinä jos joutuu pari–kolme vuotta makaamaan kotona, niin äkkiä jää kokonaan sivuun työelämästä.”
Sen verran Korhonen on jo höllännyt tahtia, että vastuu hotellista on siirtynyt tyttärelle. Sukupolvenvaihdos on muutenkin vireillä. Seitsemäntoista hevosen tallissa on Korhosen arvion mukaan parhaat varsat kautta aikojen, lisää kasvaa, ja miehellä on virtaa kintaassa.
”Nyt 2-vuotiaan orin ostin varsahuutokaupasta pikku humalassa, se on niin komea, että luulin sitä siellä ratsuksi. Kulkee hyvin treeneissä, ei minulla ole tuollaista ollut edes Amerikassa”, Korhonen nauraa.
Onko pitkän ja värikkään uran yritysmaailmassa ja raviurheilun parissa tehneellä miehellä vielä tavoitteita?
”Tehdä lisää ihmisiä kateelliseksi”, Korhonen iskee silmää, ja jälleen kajahtaa syvältä kumpuava nauru.
”Jos vähän vakavammin sanotaan, niin haluan menestyä raviurheilussa. Se laji on ikuista opiskelua ja tuntuu, että minä vielä opin uutta tässäkin iässä. Hoidan, ruokin ja valmennan hevosia parhaani mukaan. Haluan aina menestyä, oli laji mikä hyvänsä.”
Pekka Korhosen naurussa on väkevää alkuvoimaa ja elettyä elämää. Taustan julisteessa komeileva Matti Nykänen on tuttu näky Kultakengässä.
” Taidan olla ainut suomalainen, joka on edustanut Viroa ihan maaottelussa. ”
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
