Yhden kortin malli

Hallitus kuuluu päässeen sopuun soteuudistuksesta.

Itse olen pudonnut kärryiltä jo ajat sitten. Hallitus ilmeisesti haluaa palveluiden tuottamiseen 20 000 asukkaan väestöpohjan. Muistaakseni sama tavoite oli kahdeksan vuotta sitten alkaneessa Paras-hankkeessa.

Eikä tämä saippua tähän pääty. Seuraava hallitus repii nämäkin häkkyrät ja kehittelee taas uusia.

Suomi on monenlaisissa vertailuissa maailman kärjessä. Terveydenhuolto ei näihin menestyslajeihin kuitenkaan kuulu. Neuvoloita ja liuotushoitoja lukuun ottamatta systeemi on kovin keskinkertainen. Poliitikkojen laatikkoleikit eivät tilannetta paranna.

Terveydenhoito jakautuu kahtia. Köyhät jonottavat tuntikausia terveyskeskuksissa päästääkseen ylipalkattujen mutta huonosti motivoituneiden keikkalääkärien käsittelyyn. Rikkaat taas maksavat sikahintoja veroparatiiseihin voittonsa kärräävien lääkärikeskusten palveluista.

Yhteistä molemmille putkille on, että potilas ei valitse jatkohoitopaikkaansa, vaan menee sinne minne kaikkitietävä lääkäri hänet määrää.

Ehkä siis kannattaisi ottaa mallia muualta. WHO:n terveyspalvelujen rankingin kärjessä pyörivät muun muassa Ranska, Italia ja Espanja. Suomi on samaa sarjaa Marokon ja Chilen kanssa.

Myös Belgian terveydenhuoltoa kehutaan yleisesti. Omat kokemukseni ovat saman suuntaisia. Systeemi perustuu pakolliseen sairasvakuutukseen, joka maksetaan verojen yhteydessä. Vakuutus korvaa normaalisti 75 prosenttia kuluista. Lääkärit ja sairaalat ovat yksityisiä, mutta usein voittoa tuottamattomia. Terveyskeskuksia ei ole.

Lääkärit pitävät vastaanottoa kotonaan tai tulevat potilaan kotiin. Käynnin hinta on 20–50 euroa ja se maksetaan suoraan käteen. Vakuutus korvaa myöhemmin suurimman osan. Ajan saa yleensä heti ja sama lääkäri hoitaa koko sukua.

Jos jatkotoimenpiteille tulee tarvetta, potilas valitsee haluamansa sairaalan ja sopii sinne ajan leikkaukseen tai muuhun toimenpiteeseen. Hoitopäivillä on tietty omavastuu ja maksukatot kuten Suomessakin.

Amerikan esimerkki osoittaa, että puhdas markkinatalous toimii terveydenhuollossa huonosti. Mutta yhtä huonosti toimii puhdas suunnitelmatalous.

Suomessa terveyspalvelujen tarjonta ei perustu palvelujen kysyntään vaan poliittisiin ja aluepoliittisiin päätöksiin. Ensin perustetaan x-määrä terveyskeskuksia ja sitten ihmetellään, miksi yksissä maataan käytävillä, toisissa ei käy ketään ja kolmansiin ei saada edes ketään töihin.

Poliitikkojen asia ei ole päättää, miten ja missä terveyspalveluja tarjotaan, vaan paljonko niihin käytetään rahaa ja paljonko asiakas maksaa itse.

Tarjoankin ilmaista konsulttiapua kaikenkarvaisille sote-selvittäjille. Nimitetään sitä vaikka yhden kortin malliksi.

Korttikin on kaikilla jo lompakossa. Nimittäin Kela-kortti.

Kunnilta ja ylipäätään julkiselta vallalta poistetaan velvoite järjestää palveluja. Kunnallisvero putoaa noin puoleen ja vastaava vero maksetaan Kelan tai työeläkeyhtiöiden hallinnoimaan kassaan.

Asiakas voi vinguttaa korttiaan ihan missä haluaa, niin Puumalassa kuin Pärnussa. Köyhien hoidosta korvataan 90 prosenttia ja rikkaiden 60 prosenttia, tai ihan mitä eduskunta päättää.

Kustannusten nousua on helppo hillitä omavastuuosuutta nostamalla.

Kunnat saavat edelleen pyörittää terveyskeskuksiaan, jos niihin riittää tulijoita ja toiminta kannattaa. Yhtä hyvin kunta voi päättää keskittyä muihin asioihin, ja räjäyttää koko homeisen tk:nsa.

Yliopistosairaalat siirretään yliopistojen omistukseen. Aluesairaalat yhtiöitetään tai säätiöidään.

Kaikki terveys- ja lääkäripalvelujen tarjoajat velvoitetaan ilmoittamaan hintansa yhdessä nettipalvelussa, jossa asiakas voi kilpailuttaa tarpeensa hammaslääkäristä lonkkaleikkaukseen.

Yhden kortin malli tuskin saa minkään puolueen tukea, koska siinä puolueet eivät saisi yhtään luottamushenkilöpaikkaa. Ylipäätään politiikkojen mahdollisuudet puuttua ihmisten henkilökohtaisiin asioihin heikkenisivät.

Ensi vuonna voimaan tuleva EU:n potilasdirektiivi antaa mallista kuitenkin laihaa esimakua. Kela-korttia voi käyttää kaikkialla EU:ssa. Lääkärikäynnin korvaus on 11 euroa.