Kekkosen perintö idän­suhteissa

Pekka Peitsenä esiintynyt Kekkonen kirjoitti vuonna 1944, että 1920-luvulla oli Suomen ulkopoliittisessa suuntautumisessa kaksi vaihtoehtoa – joko liittyminen niihin voimiin, jotka ajavat Venäjän vastaista politiikka tai puolueettomuus Venäjää kohtaan.

Yhteistoiminta Venäjää vastaan tarkoitti läheisiä suhteita Baltian maihin. Lisäksi etsittiin yhteyttä suurvaltoihin, joiden suhteet Venäjään ovat viha­mieliset tai torjuvat. Tässä politiikassa suomalaiset viranomaiset harjoittivat yhteydenpitoa venäläisten vallan­pitäjien vastustajien kanssa.

Tietoista Venäjän vastaista tendenssiä perusteltiin sillä, että yhteinen vihollinen Venäjä yhdistää meitä länteen, ja että Suomen tulee olla tällaisessa politiikassa uskollisena mu­kana.

Kekkosen mielestä Suomen geopoliittinen asema päinvastoin vaati luottamuksellisten suhteiden aikaansaamista sotilaallisesti vahvistuvan Venäjän kanssa. Venäjä on suurvalta ja sen intressi päästä Itämerelle aiheuttaa sen, että Suomen­lahden pohjoisrannikkoa hallitseva Suomi kuuluu voimistuvan Venäjän luonnolliseen intressipiiriin. Tätä tosiasiaa on turha kieltää. Venäjää kiinnostaa, että Suomen politiikka ei sisällä vaaramomenttia Venäjän kansallisille eduille.

Pienen kansan etujen mukaista on, että naapurisuhteet ison kanssa ovat hyvät. Suuri ei niin paljon kärsi, vaikka jollakin nurkalla aina käryäisi, mutta pienen elämä käy sellaisissa oloissa ennen pitkää mahdottomaksi, Kekkonen ennusti.

Suomen kannanottoon ei saisi vaikuttaa, että maailmassa jatkuvasti esiintyy ääniä, jotka ennustavat Venäjän luhistumista. Sellaisiin uskominen ja sellaisten käsitysten levittäminen Suomessa häiritsevät vakavasti Suomen ja Venäjän välisiä suhteita, sillä epäsuopea pro­paganda toista maata kohtaan on aina omiaan luomaan epäluulon ilmapiiriä.

Pitää pyrkiä hälventämään sellaiset epäluuloa synnyttävät käsitykset, että Suomi olisi valmis luovuttamaan aluettaan Venäjän vastaisen liittouman käyttöön, Kekkonen painotti.