Uuden ajan löytöretket tehdään matkustamatta minnekään

Kun koulun historiantunnilla ensimmäistä kertaa käsiteltiin löytöretkiä, lumouduin. Kapteenien nimet kuulostivat taikasanoilta – da Gama, Kolumbus, Magalhães, Bering, Cook...

Haaveilin karkaamisesta merille, vaikka tajusin myöhästyneeni laivasta satoja vuosia. Karttakirjassa ei ollut enää valkoisia alueita, joita olisin voinut suunnata tutkimaan.

Päätin silti lähteä, omalla tavallani. Kesälomalla ryhdyin kirjoittamaan historiallista romaania, jossa ikäiseni tyttö pestautuisi laivapojaksi ja päätyisi Hernán Cortésin retkikunnan (1519) mukana Meksikoon.

Taustatietoja kerätessäni löytöretki-intoni tummui kriittiseksi. Kirjallisuudessa ei kerrottu seikkailuista, vaan verisistä valloituksista, pakkokäännytyksistä, ahneudesta, kulttuurien ja luonnon tuhoamisesta.

Liki 500 vuoden taakse sijoittuva tarina osoittautui lopulta ala-asteikäiselle liian vaikeaksi kirjoittaa. Kirjailijaksi päädyin vasta 33-vuotiaana, ja romaaneissani olen löytöretkien sijaan keskittynyt lähihistoriaan.

Silti pohdin löytöretkiä edelleen usein. Mikä seikkailijoita ajoi matkaan? Miten heidän retkensä liittyvät meihin?

Tutkimattomille tienoille lähetettiin retkikuntia yleensä silloin, kun valtakunta hamusi lisää tilaa, alamaisia ja raaka-aineita. Usein ei etsitty niinkään uusia maita, vaan helpompaa reittiä jo tunnetulle alueelle, kuten Intiaan ja Kiinaan, mausteiden ja muiden aarteiden luo.

Lähtemisen välitön motiivi oli käytännöllinen: halu rikastua. Taustalla vaikutti kuitenkin myös perimmäinen syy, jonka norjalainen tutkimusmatkailija Fridtjof Nansen kiteyttää teoksessaan Pohjan pimeillä perillä (1897): "Vaan ihmishenki ei saa ennen lepoa, kuin ihmisjalka on astunut jokaiselle täplälle tälläkin alalla ja jokainen arvoitus sieltä on saatu selville."

Nansen tavoitteli pohjoisnapaa, turhaan. Kirjassaan hän kertoo, miten pohjoiseen pyrkivät ovat aina joutuneet pysähtymään "luonnon suuren jääkirkon kynnykselle". Ankarat olot suojelivat arktisia alueita ihmisiltä pitempään kuin maapallon muita kolkkia.

Nansen oli oikeassa: "ihmishenki ei saa lepoa". Uteliaisuus on ollut lajillemme hyödyllinen ominaisuus, joka on pönkittänyt asemaamme eliökunnassa. Jo kymmeniä tuhansia vuosia sitten uteliaisuus usutti esivanhempamme etsimään antoisampia riistamaita, makeampia marjoja, parempia asuinluolia.

Vaikka kotiplaneetta on kartoitettu, uteliaisuus säilyy. Tähyilemme toisaalle silloinkin, kun kaikki on vielä kohtuullisen hyvin.

Elämme maapallolla, jolla pystymme asumaan jatkossakin, jos lakkaamme tuhlaamasta luonnonvaroja. Silti suurvaltojen johtajat rahoittavat hövelimmin avaruusohjelmia kuin ponnistuksia ekokriisin ratkaisemiseksi.

Avaruusmatkat eivät onneksi ole jokaisen ulottuvilla eivätkä toivottavasti ehdi tarjolle tullakaan. Viimeisten 150 vuoden aikana rivikansalaiset ovat silti voineet tyydyttää uteliaisuuttaan matkustamalla yhä helpommin ja edullisemmin yhä etäisempiin maihin. Yleisen vaurastumisen myötä Kanaria ja Thaimaa ovat tulleet monille tutummiksi kuin Kangasala ja Taivalkoski.

Toisin kuin löytöretkeilijät, nykymatkailija tietää jo suunnilleen, mitä perillä on. Kuvat eksoottisista maisemista houkuttelevat kuin merimiesten tarinat aikoinaan. Matkustamista ihannoidaan ja perustellaan järkevästi: maailmankuva avartuu, suvaitsevaisuus kohenee.

Viime vuosiin asti matkustamattomuus on näyttäytynyt osoituksena köyhyydestä, nurkkakuntaisuudesta tai laiskuudesta.

Tilanne on muuttumassa. Vaikka lentoliikenne jatkaa kasvuaan, keskustelu ilmastonmuutoksesta on rypistänyt kaukomatkailun kiiltokuvaa. Lentohäpeä ja lentoboikotti ovat käsitteitä, jotka tunnetaan jo melko laajalti.

Entisajan löytöretkeilijöitä seurasivat valloitusarmeijat, tiukka siirtomaahallinto, turkismetsästäjät ja kullankaivajat. Seikkailumielellä – uteliaisuudella – on ollut tuhoisat vaikutukset ihmisiin ja muuhun luontoon.

Nykypäivänä "löytöretkeily" voi toki joskus pelastaa kohteen, joka muuten olisi tärvelty. Ympäri maailman on säästetty esimerkiksi metsäalueita, joihin toivotaan turisteja.

Paikasta toiseen siirtyminen, tapahtuu se ilmaa tai maata pitkin, kuormittaa kuitenkin luontoa, oli matkalainen kuinka tiedostava tahansa. Kun väki pakkautuu yksittäisille alueille, maasto kuluu konkreettisesti – kulttuurikohteista puhumattakaan.

Suurilla löytöretkillä oli usein mukana tutkijoita, jotka kotiin palattuaan raportoivat löydöistään. 1740-luvulla saksalainen luonnonystävä Georg Steller kirjoitti tieteellisen kuvauksen merilehmästä, erikoisesta eläinlajista, jonka edustajia hän kohtasi Beringinsaarella. Julkisuus teki tehtävänsä: 27 vuotta myöhemmin viimeinenkin merilehmä oli lahdattu.

Miten tavallinen nykymatkailija voisi välttää tekemästä "stellerit" – suojella paikkaa, johon uteliaisuus on johdattanut tai johdattamassa? Olen keksinyt yhden pätevän keinon.

Kun haaveilen löytöretkestä kiehtovaan kohteeseen, etsin tietoa alueen luonnosta ja historiasta. Katselen kuvia. Luen alueelle sijoittuvia romaaneja. Jos mahdollista, haastattelen tuttavia, jotka paikalla ovat käyneet.

Sitten huomaan, että olen matkan jo tehnyt.

Kirjoittaja on Hämeenkyrössä asuva kirjailija ja luontokartoittaja.