Tukihenkilökin on kovilla

Lähisuhdeväkivalta on tukihenkilöllekin vaikea asia, kymmenen vuotta maaseudun tukihenkilönä toiminut Pirjo kertoo. ”Kun uusi tuettava soittaa, joka kerta lähdetään liikkeelle puhtaalta pöydältä. Jokaisen tilanne on erilainen.”

Lähisuhdeväkivalta ei ole pelkästään lyömistä, vaan siihen luetaan muun muassa henkinen nujertaminen, taloudellinen alistaminen ja seksuaalinen hyväksikäyttö. Se voi myös liittyä sairauteen, joka purkautuu väkivaltana. Alkoholi liittyy väkivaltaan usein, mutta ei aina.

Kun väkivaltainen ihminen lyö ensimmäisen kerran, hän yleensä katuu nopeasti ja voimakkaasti, Pirjo kertoo. ”Lyöjä pyytää anteeksi ja vannoo, ettei näin käy enää koskaan, ja uhri luottaa lupaukseen.”

Tekijä saattaa löytää loputtomasti selityksiä lyömiselleen. ”Löin siksi, koska tilanne oli tämä.” Vielä pahempaa on, jos hän selittää lyömistä uhrin käytöksellä. ”En ole ikinä lyönyt ketään, mutta sinä käyttäydyit niin, ettei minulle jäänyt muuta mahdollisuutta. Jos et koskaan enää tee niin, en minäkään lyö.”

Väkivallan kohteen uhriutuminen alkaa tästä. Hän saattaa uskoa olevansa niin huono, että ansaitsee lyönnit ja muun huonon kohtelun. Hän yrittää käyttäytyä hyvin, olla kiltti ja hiljaa.

Kun apua ei haeta eikä kenellekään kerrota, toinen lyönti tulee paljon ensimmäistä helpommin. Kierre on valmis.

Lyöjä ja uhri -suhde ei kuitenkaan aina ole näin selkeä, Pirjo huomauttaa. Joskus perheen ilmapiiri on ollut pitkään niin kireä ja vaikea, täynnä ilkeyttä ja ivaa, että lopulta toinen ei enää löydä muuta ulospääsytietä kuin lyödä. Silloin lyöminen on hätähuuto: En jaksa enää.

Pirjo ei edes lähde arvailemaan, miten paljon perheissä on kätkettyä väkivaltaa, joka ei koskaan tule päivänvaloon. ”Paljon”, hän vain toteaa.

Maaseudulla kynnys hakea apua on paljon kaupunkia korkeampi, hän tietää kokemuksesta. Ei esimerkiksi haluta ottaa yhteyttä tuttuun tukihenkilöön – ”senhän tuntevat naapuritkin ja arvaavat heti, millä asioilla se meille tulee”. Kaupungissa on paljon helpompi pysyä anonyyminä.

Myös uhriutuminen estää avun hakemisen. ”En voi pyytää apua, koska tämä on minun syytäni. Minä käyttäydyin niin huonosti, että minua rangaistiin lyömällä. Ja sitä paitsi pitäisihän minun osata olla niin topakka, ettei tällaista tapahtuisi!”

Vaikeaksi asian tekee sekin, että lyöjä on usein rakastettu ihminen: puoliso, oma lapsi tai vanhempi. Häntä halutaan suojella viimeiseen asti.

Jos kuviossa lisäksi on mukana yhteinen yritys kuten maatila, muutosta ei hevin uskalleta sysätä liikkeelle. Pelätään perheen hajoamista ja yrityksen kaatumista.

Pirjon mukaan väkivallasta selviytymisessä on monta askelta. Ensin uhrin pitää ravistaa syyllisyys pois. ”Jokaisella ihmisellä on yhtäläinen arvo. Muista, että ketään ei saa kohdella kaltoin.”

Tärkeintä olisi puhua jollekulle, kenelle tahansa. Asiaa on päästävä purkamaan, ja luotetun ystävän kanssa voi aloittaa. ”Kenenkään ei tarvitse jaksaa yhtään enempää kuin oikeasti jaksaa, eikä yksin tarvitse pärjätä.”

Seuraavaksi apua voi hakea esimerkiksi neuvolasta. Sellainen on joka paikkakunnalla, ja sieltä neuvotaan, mihin jatkaa.

Maaseudun tukihenkilöverkko on yksi hyvä tie hakea apua. Tukihenkilöt toimivat kuulijoina ja rinnallakulkijoina ja ohjaavat tarpeen mukaan sopivan ammattiauttajan luo. Jos ei halua soittaa oman alueen tukihenkilölle, kaukaisempikin auttaa.

Väkivallan kohteeksi joutunut saattaa lamautua eikä peloltaan ja häpeältään osaa hakea apua. Pirjo kertoo, ettei yksikään hänen väkivaltaa kokeneista tuettavistaan ole etsinyt hänen tietojaan netistä tai saanut niitä vastaavan tukihenkilön kautta. Tieto on levinnyt suusta suuhun: ”Soittaja kertoo kuulleensa jostakin, että olen toiminut tukihenkilönä, ja kysyy, voisinko auttaa tuttavaperhettä. Yleensä kysyjä on nimenomaan uhrin tuttava tai sukulainen, oman perheen tilanteeseen apua pyydetään harvemmin.”

Väkivaltainen suhde päättyy usein eroon, kun uhri lopulta uskaltautuu irrottautumaan. Mutta se ei ole ainut vaihtoehto: Pirjo sanoo uskovansa vakaasti myös anteeksiantoon ja muuttumiseen.

Lyöjä voi muuttaa käyttäytymistään vain, jos tiedostaa tekemänsä vahingon ja haluaa parantua. Usein hän kipuilee pitkään, jopa vuosia, ennen kuin pystyy tunnustamaan tekonsa. Lopulta useimmat kuitenkin havahtuvat ja haluavat muuttua, Pirjo sanoo.

Luottamuksen palautuminen suhteessa kestää vielä pitempään. ”Tekijän pitäisi jaksaa kestää se, että vaikka asia on selvitetty ja anteeksi annettu, luottamuksen rakentumiseen menee aikaa. Kun perusturvallisuus on järkkynyt, se ei synny helposti uudelleen.”

”On paljon eroon päättyneitä tarinoita, mutta paljon myös onnellisia loppuja. Tukihenkilön työssä eniten antaa voimaa se, kun joku soittaa vuoden–kahden päästä ja kertoo, miten hyvin asiat nyt ovat. Tai tulee pieni paketti ja siinä kirje, jossa kerrotaan, miten tukihenkilön kanssa käytyjen keskustelujen jälkeen löytyi uusi alku. Ne ovat hienoja tilanteita!”

Tähän juttuun haettiin haastateltavia Maaseudun tukihenkilöverkoston kautta. Lehteen mahtui kuitenkin vain pieni osa Kantriin yhteyttä ottaneiden tarinoista. Lämmin kiitos kaikille, jotka halusivat jakaa kokemuksensa. Yhteydenottoja oli paljon, eikä kaikkia tarinoita siksi ollut mahdollisuutta kuunnella.