Kolumbuksen ruukku
Kolumni
Kristiina hurmerinta
Olimme itäisessä Virossa Peipsijärven lähellä. Pikkunäytöksen jälkeen maistelimme hapankaalivoileipää, jonka päällä oli Peipsin savulahnaa. Pari kananmunan lohkoa viimeisteli herkun.
Ei missään nimessä vihreitä lehtiä, huudahti Siperian käynyt Helena-mummo. ”Siitä tulee harmaata.”
Nyt oli asiantuntija neuvomassa hapankaalin saloja. Ympärillä olevien korvat hörähtivät. Kaulat kurottautuivat lähemmäs.
”Todella hyvä hapukapsas tulee kovista valkoisista päistä”, hän jatkoi.
Hän irrotti päällimmäiset lehdet, napsautti päät kahtia ja poisti kannan. Kaksisuuntaisella kaalihöylällä tuli lähes seitinohuita viipaleita.
”Siitä se läks”, hän sanoi.
Vuosikymmenten taidolla hän tanssitti nuijaa kaiken aikaa mehustuvassa kaalisilpussa. Ripaus suolaa silloin tällöin. Pöydällä oli tykötarpeina porkkanaa ja omenaa.
”Maun mukaan laittelen purkkiin. Mitä sitä sitten haluaapi.”
Varsinaiseen hapankaalitaivaaseen pääsimme viimeistään Riikan torilla ja kauppahallissa. Mummo mummon perään seisoi ylpeänä tiskin takana ja kauppasi aarteitaan. Helena-mummon luona saatu oppitunti maitohappokäymisen saloista antoi rohkeutta tarkastella lähemmin mehukkaita kekoja.
”Superfoodia. Siis täydellistä superruokaa”, sipatti ystävä korvaani.
Ikivanha menetelmä säilöö vitamiinit nerokkaasti. Maitohappobakteerit hoitavat suoliston flooraa ja vatsa pysyy kunnossa.
Innostuimme maistelemaan aiemmin tehtyjä hapankaaleja kuin parhaita viinejä. Erittelimme makuja. Yksi oli pehmeää, toisessa tuntui valkosipulia, kolmannessa kuminaa.
Puolalainen ystäväni kesytti happamuutta aina ripauksella sokeria. Kokeilimme konstia ja johan lauhtui ja pyöristyi.
Matkan jälkeen nostin hapatusinnon nosteessa keittiöpuutarhastani muhkeita punajuuria. Pesin. Kuorin ja siivutin. Parin litran lasipurkki toimi hapatusastiana. Kutsun vanhaa purnukkaani Kolumbuksen ruukuksi, sillä tarinan mukaan löytöretkeilijä ei olisi ikinä löytänyt Amerikkaa ilman hapansäilykkeitä.
”Ei muuta kuin maistelemaan”, tuumasi matkatoveri ja kääri hihat ylös.
Korihan siinä oli lopulta ostettava, kun pussukka toisensa jälkeen alkoi koetella muovikassin ripoja.
”Mitä kurkkuja!” hihkaisi mieheni ja viittilöi luokseen.
Mummo sipaisi huiviaan syrjään. Aukaisi sylinsä ja hymyili maailman valloittavimman hampaattoman hymyn. Uuden sadon hapankurkut narskuivat hampaissa autuaallisesti. Eikä tässä vielä kaikki. Mummon pöydältä löytyi mahtava lajitelma hapatettuja sieniä purkitettuina.
”Nyt alkaa painaa ihan pikkasen liikaa”, valitti kantajamme.
Kaartaessamme ulos hallista olimme törmätä suloiseen mummeliin, joka viekoitteli meidät maistamaan vielä hapatettuja punajuuria ja porkkanoita. C-vitamiinien kyllästäminä inventoimme koriemme aarteita.
Punajuurista saadaan maitohappokäymisen ansiosta mainiota borssin siementä. Homma saatetaan matkaan siivulla juureen leivottua hiivatonta ruisleipää.
Muutaman päivän muhitus keittiön lämmössä viimeistelee eliksiirin.
”Loraus punajuurilientä hyvän lihaliemen sekaan riittää. Lopullisen silauksen antaa valkosipuli ja persiljasilppu”, sanoo täti Anna.
Rubiininpunainen höyryävä borssi kaadetaan suuriin teekuppeihin ja tarjotaan kylmänä syysiltana vieraille vaikkapa hapankaalivoileipien kyytipoikana.
Katso resepti netistä:
www.kantrilehti.fi
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
