Löytöretkellä Suomessa

Muutin vähän aikaa sitten uuteen kotiin. Laskin, että tästä tuli kuudes kerta viiden vuoden sisään, kun on tarvittu pakettiautoa, pahvilaatikoita ja muutoksen sietokykyä.

Nuorella herrasmiehellä on monta hyvää syytä muuttaa. Syitä voi ilmaantua nopeaan tahtiin ja yllättäen: Remonttia pakoon, naisen kanssa saman katon alle, työn perässä.

Kokemusta on asumisesta kaupungin keskustassa, lähiössä, ulkomailla, maaseudulla ja nyt sitä alkaa kertyä pienestä taajamasta. Viimeisin siirto toi minut tavallaan juurille, entiseen mummolaani.

Muuttaminen tuo aina esille turhan tavaran paljouden. En mitenkään harrasta hankkimista, mutta toisaalta olen huono heittämään käyttökelpoista poiskaan, joten materiaalia on kertynyt.

Onpa sellaisiakin laatikoita, jotka ovat seuranneet purkamattomina mukana usean kerran paikasta seuraavaan. Ilmeisesti ainut mihin niitä tarvitsee on se, että pitäähän sitä olla muutettavaa.

Olisiko vanhat riippakivet pitänyt ymmärtää heittää ajat sitten pois? Ei sentään, kyllä kotiin pieni museo-osasto mahtuu. Juuri muuton yhteydessä oman historian muinaismuistoja on mukava hypistellä. Ainakin niin kauan, kuin kiire ei vielä paina päälle.

Kokemukseni muutoista on, että vaikeammaksi menee loppua kohden. Ensimmäiset laatikot on pakattu hyvissä ajoin. Niiden sisältö kuuluu johonkin järjellisesti määriteltyyn kategoriaan: keittiö, äänilevyt, talvivaatteet, kirjat.

Sitten tulee sekalaatikoita. Kaikki kodin esineet kun eivät alistu luokittelulle. Tai luokka on niin pieni, ettei sille ole järkevää uhrata omaa laatikkoa.

Siivousvälineet ovat tietysti viimeisimpien pois kuljetettavien joukossa, mutta niiden lisäksi asuntoon on jäänyt joka kerta ihan mitä vain. Roju heitetään irrallaan muuttoautoon tai parhaassa tapauksessa tungetaan muovipussiin.

Lopun ajan krääsän kokoilu on jostain syystä hankalaa, vaikka sitä ei ole paljon. Siivoaminen, jonka pitäisi tässä vaiheessa olla etusijalla, keskeytyy jatkuvasti.

Turhan tavaran vastapainona odottaa sitten puute kaikesta tarpeellisesta. Edellisessä muutossa piti varautua siihen, että maatalossa tarvitaan maatyökaluja. Piti ostaa muun muassa rautakanki ja lapio.

Nyt minulla on puutetta huonekaluista, sillä edellinen paikka oli kalustettu. Kunpa tätä taloa ei olisi tyhjennetty niin perusteellisesti!

Onhan mummon aikaisia huonekalujakin vielä olemassa, mutta ei täällä päin Suomea. Ne ovat löytäneet tarpeellisen tehtävän uudelta paikaltaan, mutta taatusti jokaisen kapineen siirtämisestä ja säilyttämisestä on aiheutunut jossain välissä tuskaa ja murhetta.

Jos joku seuraisi tätä raijaamista ylhäältäpäin ulkopuolisena, voisi johtopäätös olla, että tavarat, etenkin huonekalut, tulisi jättää sijoilleen. Ne kuuluvat taloihin, eivätkä ole ihmisten omaisuutta. Muuttokuormat keventyisivät ja sisustushössötys vähenisi.

Toinen johtopäätös voisi olla, että asetupas aloillesi, niin tutut tavarat pysyvät paikoillaan. Jokaista päähänpistoa ei tarvitse toteuttaa, eikä joka mahdollisuuteen tarttua. Asuinpaikan voisi tehdä vakioksi elämässään... no, joku päivä. Katsotaanpa tässä miten käy.

Uuteen paikkaan kuuluvat löytöretket ja uudet tavat.

Oli huvittavaa havaita, että tunnen uuden kotikyläni vain mummonsa luona vierailevan lapsen tavalla. Tiedossani olivat suunnilleen leikkipuisto, lähimmät naapuritalot, linja-autoasema ja kauppa. Kirjastonkin tarkastin melkein heti, hyvä ettei rakennemuutos ole sitä sentään vienyt.

Jo ensimmäinen kierros polkupyörällä paljasti hienoja, ennen kokemattomia maisemia. Ensi kerralla polkaistaan laajempi lenkki. Täytyypä katsastaa myös baari, johon isoäitini ei varmasti ole jalallaan astunut.

Entä ihmiset? ”Enhän minä tunne täällä ketään” on tuttu tunne.

Onneksi vanhatkin kaverit jäävät olemaan ja liikkumaan pääsee, kun on heitä ikävä.

Joka paikkakunnalta on karttunut myös uusia tuttavuuksia. Mistä enemmän, mistä vähemmän – oma aktiivisuus vaikuttaa paljon.

Uusiin ihmisiin tutustuakseen pitää keksiä harrastuksia ja pakottaa luontonsa avoimeksi, mennä juttelemaan vaikkei kehtaisi.