Sota superruuasta

Keskustelu thaimaalaisista marjanpoimijoista kuuluu lappilaisten suveen kuten koirankakka kaupunkilaisten kevääseen.

Paikallisten maanomistajien kengissä tuntuu hiertävän kolme seikkaa: thaimaalaiset tulevat ikiaikaisille reviireille, poimivat marjoja nopeasti ja paljon, sekä näyttävät kommandopipoineen kansallismaisemassamme oudoilta.

Mustikat ovat hyviä. Sitä ei käy kiistämän. Ja terveellisiäkin, superruuaksi ylistävät. Silti talteen poimitaan vain muutama prosentti, sadon määrästä riippumatta.

Kuluttajat inisevät kun litrasta ihmemarjaa saa torilla pulittaa kuusi euroa. Jokaisen olisi hyvä tiedostaa, että itsekin voi ryhtyä marjanpoimijaksi. Marjafirmat ostavat ilomielin marjaa myös kotimaisilta poimijoilta. Valitettavasti mustikkakilosta maksetaan niin suomalaiselle kuin ulkomaalaisellekin poimijalle vaivaiset 2,5 euroa.

Kävin muutama viikko sitten äitini kanssa mustikassa. Poimimme vajaassa kolmessa tunnissa yhteensä kahdeksan litraa. Tuntipalkoille sillä saldolla ei

pääsisi, mutta eipä ollut tarkoituskaan.

Suomalaisille mustikanpoiminta on ennen kaikkea terapeuttinen harrastus. Maailman murheet unohtuvat poimurin verkkaisiin vetoihin. Siniseksi värjääntynyt suu vääntyy leveään hymyyn, kun keuhkot vetävät sisäänsä raikasta metsäilmaa. Marjastuspäivän kruunaa eväshetki sammalmättäällä.

Hyvät apajat löytyvät tarkkaan etsimällä ja varpuja kääntämällä. Parhaassa tapauksessa ei tarvitse kävellä kilometriäkään, vaan kulahtaneilla rönttäfarkuilla peitetyn ahterin voi parkkeerata valoisaan varvikkoon, jossa hieman pyörimällä ämpäri alkaa hiljalleen täyttyä.

Metsän eläimiäkin voi nähdä ja kuulla, jos on hiirenhiljaa.

Vaan kuka selittäisi suomalaisen marjastusfilosofian ydinajatuksen thaimaalaiselle, joka haaveilee vain perheensä elättämisestä?

Harva suomalainen suostuu tekemään työtä, josta tienaa vähemmän kuin työttömyyskorvaushakemuksia täyttämällä. Thaimaalaisille raha kelpaa.

Ilman thaipoimijoita kansallisaarteemme jäisi metsään mädäntymään. Poimijoille pitäisi olla kiitollinen, että he tekevät pitkiä työpäiviä ja säästävät lapsemme talvisin puutostaudeilta.

Thaipoimijoita ei kuitenkaan oteta tosissaan, vaan heihin suhtaudutaan vähän kuin tanskalaiskaveriin, joka haluaa lämmittää savusaunaa. Vaikka lopputulos olisi kuin kansanperinteen käsikirjasta, se on suomalaisen mielestä kuin väärin sammutettu tulipalo. Eihän marjoja kuulu poimia kamalalla kiireellä, eikä ämpärin kanssa saa juosta!

Eräs ympäristöministeriön virkamies totesi, että suomalaisia kammoksuttaa se, että ”ne helkkarin thaimaalaiset tulevat ihan viereen” – ja vielä juttelevat samalla kun tekevät töitä.

Täkäläinen marjastaja sen sijaan tarvitsee vähintään kaksi kilometriä etäisyyttä seuraavaan kanssaihmiseen. Ei metsään tulla seurustelemaan. Jos suomalainen kaipaa ympärilleen hulabaloota, hän nauttii siitä Pattayalla pina colada kourassa.

Voin kuvitella, miten thaimaalaiset ovat ihmetelleet kymmenisen vuotta sitten suomalaisturisteja, jotka saapuvat vitivalkoisina makaamaan rannalle keskellä kuuminta päivää ja lähtevät viikon kuluttua karrelle palaneina takaisin. Meikäläisiin on kuitenkin Thaimaassa jo totuttu, ja paikalliset suhtautuvat meihin turismin ylläpitäjinä lämpimästi.

Olisiko meidänkin aika tottua siihen, että marjanjalostusteollisuutta pitävät pystyssä ahkerat aasialaiset?

Tietysti on traagista, jos ikiaikaisiin marjastusreviireihin kajotaan. En itsekään pitäisi ajatuksesta, että kotini kulmilla ramppaisi autolasteittain elinkeinonharjoittajia.

En kuitenkaan ymmärrä, miksi poimijoihin täytyy suhtautua niin vihamielisesti. Kielimuuri voi tietysti vaikeuttaa pihapiirin käsitteestä keskustelua, mutta on muistettava, että yli 90 prosenttia viestinnästä on sanatonta.

Yhteistä kieltä on vaikea löytyäkään, jos maanomistaja elehtii hirvikiväärillä huitoen. Entä jos Lapin mies seuraavalla kerralla tarjoaisi liian likelle erehtyneelle vierastyöläiselle kupposen kahvia taikka kaarnikkamehua? Ehkä poimijakin toisi palkaksi vasullisen arktisia aromeita.