Vastahakoinen jatkaja ajoi itsensä ansaan

Hiukan vaille nelikymppinen Mikko joutui sukutilan ohjaksiin vastoin tahtoaan. Nyt hän tuntee ajaneensa itsensä ansaan, olevansa täysin väärällä uralla ja loppuunpalamisen partaalla.

Mikon isä Kalevi on arvostettu ja hyvin koulutettu viljelijä, jolle tilan hoitaminen viimeisen päälle on aina ollut tärkeää. Hän on mies, jolta muut kysyvät neuvoa ja johon luotetaan.

Kalevin ajoi aikanaan menestymään myös henkinen pakko: hän joutui ottamaan vastuun tilasta alle kaksikymppisenä. ”Kaikki naapurit odottivat kieli pitkällä pojanklopin tyrivän koko homman alta aikayksikön, jolloin hyvä tila tulisi myyntiin”, Mikko kertoo.

Kalevi on sisuuntuvaa sorttia, joten kärkkyjille piti näyttää ja homma hoitaa kunnolla.

Mikolla oli pienestä pitäen selkeä urahaave, eikä hän miettinyt koskaan viljelijän uraa. ”Panostin opiskeluun jo lukiossa, ja siihen minua myös kotoa kannustettiin. Siksi en ollut juurikaan tilan töissä mukana. En ole luonnostaan oppinut maataloustöihin, mikä nyt kostautuu.”

Sukupolvenvaihdoksesta ei edes puhuttu, ennen kuin se muutama vuosi sitten nostettiin pöydälle. Kalevi alkoi väsyä työmäärään, EU-politiikkaan ja huoleen tilan jatkosta.

Mikon veljellä Pekalla ei urahaaveita ollut. Mikon mukaan Pekka on älykäs, mutta arka ja vastuuta pelkäävä.

Kun sukupolvenvaihdoksesta alettiin puhua, Pekka teki henkisen lukkojarrutuksen. ”Kävi selväksi, ettei hänen rohkeutensa riitä.”

Yhtäkkiä olikin selvää, että Mikon on lähdettävä mukaan eli tila on siirrettävä veljesten yhteisomistukseen. ”Asiasta ei neuvoteltu, se vain oli niin.”

Mikko asetti jatkamisensa ehdoksi, ettei hän olisi isäntä vaan renki; eräänlainen äänetön yhtiömies siis.

Näin asia sovittiin. ”Mutta kun sukupolvenvaihdos oli tehty, niin ei ollutkaan.”

Isä odottaa häneltä aktiivista roolia tilalla. ”Vaikka olen kokopäivätyössä kaupungissa, minun pitäisi olla tietoinen kaikesta mitä tehdään ja mukana päätöksenteossa.”

Isän vaatimukset johtavat siihen, että Mikko tuntee jatkuvaa huonoa omaatuntoa ja riittämättömyyttä.

Mikolle oli sukupolvenvaihdostilanteessa selvää, että leipätyöstään hän ei luovu eikä muuta tilalle. ”En kestäisi kotikunnan sisäänpäinlämpiävää ja vanhoillista asenneilmastoa.”

Isä kuitenkin odottaa, että Mikko viettäisi vapaa-aikansa tilalla. ”Isän mielestä voisin aivan hyvin olla kaikki viikonloput maalla. Hän ei ymmärrä, että minäkin tarvitsen vapaa-aikaa ja harrastuksia, ja että minulla on parisuhde, jota haluan vaalia.”

Mikko kertoo tuntevansa jatkuvaa syyllisyyttä siitä, ettei ”tee mitään”. ”Pohdin ja vatvon välillä yökaudet tilan asioita ja käyn läpi vaihtoehtoja, mutta muiden mielestä en silti tee tuntiakaan työtä. Meillä kun vain näkyvä työ on työtä.”

Mikon ja Kalevin ajatukset tilan kannattavuudesta ovat kaukana toisistaan. ”Laskin juuri, että laskennallisesti meidän tilalla ylittyy yhden palkansaajan vuotuinen työtuntimäärä.Mutta entä tulos? Pekka elää surkealla palkalla ja minä en ota senttiäkään omasta työstäni.”

Kalevin mielestä maatalouden kannattavuus on aina perustunut siihen, ettei omaa työtä hinnoitella, ei ainakaan aidosti, eikä työtunteja lasketa.

Mikko kertoo kyllä ymmärtävänsä, että vanhemmat ovat aina halunneet hänelle pelkkää hyvää. Sukupolvenvaihdoksessa he siirsivät pojilleen parasta ja tärkeintä mitä heillä oli.

Tämänhetkinen tilanne vaikeuttaa kuitenkin koko perheen elämää. ”Kaikki kärsivät siitä, että olen väärässä roolissa. Muut näkevät kyllä, että voin huonosti.”

Perheessä on aina puhuttu paljon ja syvällisesti. Tilan hallinnasta on kuitenkin tullut täysi tabu – siitä ei voida keskustella.

”Vaikka jatkaminen periaatteessa oli oma ratkaisuni, koen sen olleen muiden tekemä päätös. Vanhemmat taas ajattelevat, että päätös oli omani ja minun on kannettava sen seuraukset.”

”Koen, ettei omalla elämälläni oikeasti ole arvoa. Viljelijällä ei ole oikeutta omiin valintoihin.”

Mikko vakuuttaa, että on aina arvostanut kotitilaansa. ”Minulla on äärimmäisen vahva tunneside meidän tilaan ja erityisesti peltoihin. En voinut kuvitella, että tila lakkaisi olemasta.”

Ristiriita onkin nyt suuri, kun tilasta on tullut taakka.

Riittämättömyyden paineissaan Mikko jopa pelkää, että tila ajautuu konkurssiin.

”Vasta nyt olen tajunnut, että tilasta pitäisi osata luopua silloin, kun asiat ovat hyvin – eikä päästää tilannetta siihen, että jatkajien epäonnistuminen ja uupuminen aiheuttavat tilan kaatumisen.”

”Jos isä olisi ollut tilan viimeinen viljelijä, tila olisi lopettanut ollessaan historiansa huipulla.”

Veljekset yrittävät nyt vain säilyttää tilan. ”Se pysyy, mutta ei kasva eikä kehity. Minimi-investoinnit ja minimiriskit.”

”Meillä kummallakaan ei ole eikä tule olemaan jatkajaa, joten miksi me tilaa kehittäisimme? Siksikö, että voisimme olla loppuunpalaneita ja raihnaisia vanhuksia, joiden elämässä ei ole ollut mitään muuta sisältöä kuin työtä?”

Haastateltavien nimet on muutettu.