Tuhat kertaa rakas

Meidän tienhaarassa oli harmaasta laudasta rakennettu maitolaituri, johon viiden talon maitotonkat kuljetettiin joka aamu. Kooltaan se oli leikkimökin kokoinen, ja sen molemmista reunoista nousi raput lavan terassille. Sisällä oli kapeat penkit molemmilla seinustoilla.

Ihan tarkkaa aikataulua maitoautolla ei ollut, sillä viivytyksiä sattui. Siihen aikaan lehmät tuottivat vähemmän maitoa kuin tänä päivänä ja hyvin kaikkien maitotonkat mahtuivat odottamaan kyytiä meijerille. Iltapäivällä paluukyydissä saatiin kurritonkat, sekä tilatut juustot ja voit. Maitolava oli siis kyläläisten kohtaamispaikka ja uutiskanava.

Oli tammikuun loppu ja pakkasmittari hipoi 40 astetta. Kävin viemässä kirjeen kylän postitaloon. En arvannut pukeutua kunnolla, sillä kädet ja varpaat olivat ihan jäässä. Olin surullinen, ikävöin isää, hänet oli haudattu kaksi viikkoa aiemmin.

Sitten nuori mopopoika, jota en ollut ennen nähnyt, pysähtyi kohdalleni pimenevässä illassa ja alkoi jutustelun kylmästä säästä. Hän sanoi nähneensä minut, mutta itse en ollut tavannut häntä aiemmin. Olin katsellut poikia ainoastaan kavereina. Kävin keskikoulua tuolloin ja hän oli työssä. Olimme samanikäiset.

Ilta pimeni, kuu ja tähdet näkyivät selvemmin. Palelin kovasti, mutta kotiinkaan en halunnut lähteä. Mopopoika ehdotti, että voitais mennä laituriin juttelemaan, siellä on lämpimämpi. Polttelimme tupakat ja meillä riitti juttua. Hän oli puhelias ja iloinen, ja pidin hänestä ilman pelkoa.

Illan kuluessa hän siirtyi istumaan lähelleni ja otti kainaloonsa tuntemattoman tytön, minut. Erosimme yöllä kotimökin veräjällä ja teimme rehvit seuraavalle viikonlopulle. ”Pane enemmän päälle” hän vielä huusi mopon katkun seasta ja kaasutti lumiselle tielle.

Kotona äiti valvoi ja uteli, että missä viivyin niin kauan, oli hätäillytkin. Valehtelin olleeni postitalossa.

Uni ei tullut sinä yönä, sillä odotin jo seuraavaa tapaamista. Päivät kuluivat koulussa ja illalla haaveilin, että mopopoika tulisi sovittuun tapaamiseen, mutta varmana en sitä pitänyt.

Pakkanen hellitti viikonlopulla ja perjantai-iltana läksin kävelemään. Äidille sanoin meneväni naapuriin.

Enpä ehtinyt kauaksi kotimökistä, kun mopo tuli jo vastaan. Hyppäsin tarakalle ja ajoimme maitolaiturille. Tunturi parkkiin maitolavaa vasten ja kiipesimme istumaan laituriin. Penkki oli niin kapoinen, että takapuoli puutui, ja ei siinä sylikkäin istumisesta tullu mitään tullut.

Mopopoika tuoksui mahdottoman raikkaalle partavedelle. Olin minäkin laittanut tukkani, vaikka se peittyi pipon alle, ja meikkikin oli turhaa, ei sitä pimeässä nähnyt.

Niinhän sitten kävi, että jossain vaiheessa iltaa sain ensisuudelman. Se oli niin hellä, tuore, lämmin ja pitkä suudelma. Paras.

Olimme niin lumoissa ja säikähdimme kamalasti, kun ulkoa kuului: ”Jaahah, tuas tiällä on joku paer kuhertelemassa, teijät on piätetty… No, olokee vuan, otan tuon tonkan tuosta ja mänen…”

Tonkka heilahti ja kolahti oven pieleen ja hävisi nopeasti näkyvistä, eikä meitä sen enempää kurkisteltu eikä tunnistettu. ”Naapurin isäntä”, kuiskasin. Pakkaslumessa narskuvat askeleet etääntyivät ja me uskalsimme hengittää.

Vietimme kaksi iltaa maitolaiturissa. Kolmantena iltana laituri oli varattu. Kurkkasimme ovelta, ja naapurin poika istui meidän penkillä tyttö kainalossa. Aloimme seurustella avoimesti. Naapurin isäntä kommentoi kylään tullessaan: ”Tuo Tunturi se seeso jo viime talavena maitolavan kuppeessa kovalla pakkasella…”

Kaksi vuotta kuljimme yhdessä. Tutut olivat varmoja, että pari meistä tulee. Olimme kauniita yhdessä. Suhde päättyi, hänen sukunsa ei hyväksynyt köyhän mökin tyttöä. Häneltä puuttui rohkeutta. Vietimme eroiltaa itkuineen meidän aitassa. Lähtiessään ovella hän sanoi rakas, tuhat kertaa rakas.

Mopopoika on jo mennyt maailmasta. Maitolaituri seisoo omalla paikallaan, kantaen muistoja. Tai niiden vuoksi.

Pirjo Torvinen, Sukeva