Matala surina ja siipien viuhe käy miehen ympärillä, kun hän menee tarkistamaan mehiläispesää. Bjarne Brucen liikkeet ovat rauhalliset eikä hän hätäänny, vaikka lauma pörrää aivan silmien edessä.
”Eivät nämä tee mitään, kun niitä ei pelkää eikä ala huitoa. Suojautua tietysti täytyy”, Bjarne Bruce vakuuttaa vierailijalle. Ollaan Marbackan tilalla Liljendalissa Itä-Uudellamaalla, missä Bruce on hoitanut mehiläisiä ja tuottanut hunajaa melkein kolmekymmentä vuotta.
Brucen vaarilla oli mehiläispesiä, ja ensimmäiset kaksi omaa pesää Bjarne pisti pystyyn armeijan käytyään, ihan harrastusmielessä. Tilalla oli tuolloin lypsykarjaa.
Mia ja Bjarne olivat nuoripari, kun Suomi liittyi EU:hun. Navettaan olisi pitänyt investoida niin paljon, että pankki ei antanut lisää lainaa. Piti keksiä muuta. ”Päätettiin satsata mehiläisiin.”
Marbackan tilalla on noin 150 mehiläispesää, jotka tuottavat enimmillään yhdeksän tonnia hunajaa vuodessa. Pesät sijaitsevat eri puolilla Itä-Uuttamaata, yleensä kahdeksan pesää paikassaan, jotta kaikille mehiläisille riittää ruokaa kolmen kilometrin säteellä.
”Jos ne joutuvat hakemaan meden kauempaa, ne käyttävät sitä kotimatkalla ja pesään jää vähemmän tuotavaksi”, Bjarne Bruce laskeskelee.
Suomessa ei juurikaan vielä toimi mehiläisten pölytyspalvelu eli se, että viljelijät vuokraisivat mehiläispesiä pellon laitaan pölytystä varten, kuten esimerkiksi USA:ssa. Joillekin omena- tai viinimarjatiloille pesiä on viety kukinta-aikaan, mutta pesien siirtely on työlästä.
”Ehkä vuokraus on tulossa. Riippuu siitä, tuleeko meilläkin pölyttäjistä pulaa.”
Ihanteellinen sijainti pesälle on aurinkoinen paikka, missä keväällä lumet sulavat ensimmäisenä. Maasto saisi olla vaihteleva eikä liian tuulinen.
Brucet veivät viime vuonna mehiläispesät myös kahteen erikoiseen paikkaan: Helsinkiin ravintola Savoyn katolle ja USA:n suurlähetystöön. Pesät menestyivät hyvin. Kummastakin tuli noin 40 kiloa hunajaa.
Innostus on suuri molemmissa paikoissa. Tänä vuonna suurlähetystössä on kaksi pesää ja Savoyssa neljä.
Mehiläisyhdyskunta toimii tarkkojen sääntöjen mukaisesti. Jokaisella eläimellä on tehtävänsä, ja kussakin pesässä on yksi emo, kuningatar, joka on vähän kuin se navetan paras lypsäjä.
Emon tehtävä on munia, ja kaiken talvea osa mehiläisistä ruokkii emoa. Keväästä loppukesään emo munii peräti parituhatta munaa päivässä.
Munista syntyy uusia mehiläisiä ja ne, jotka ovat talven hoitaneet emoa, kuolevat keväällä pois. Kun mehiläisten määrä kasvaa, pesään kasataan lisää laatikoita.
Emo voi elää viisikin vuotta, mutta yleensä emot vaihdetaan joka toinen vuosi, että ne säilyvät hyvätuottoisina. Jokaisen emon selkään liimataan pieni numeropilkku merkiksi, minkä ikäisestä ja minkä vuoden emosta on kyse. Emon voi kasvattaa itse tai ostaa tilalta, joka on erikoistunut emojen kasvattamiseen.
Bjarne näyttää laatikkoa, missä numero laitetaan. Mehiläinen otetaan pesästä sormien väliin, pannaan superlonin päälle ja pienen liimatikun avulla painetaan lappu selkään. Homma vastaa vasikan korvamerkin laittamista, mutta on paljon pikkutarkempaa, sillä merkki on halkaisijaltaan noin millin mittainen.
Kun mehiläinen on kuoriutunut munasta, se toimii ensin vahtimehiläisenä pesässä ja vähän vartuttuaan lentomehiläisenä mettä hakemassa. Lentomehiläiset lentävät itsensä kuoliaiksi; niiden siivet kuluvat kolmen viikon lentopestin aikana niin, että lopulta mehiläiset jäävät lintujen ruuaksi.
Joskus mehiläiset eivät ole tyytyväisiä emoonsa. Silloin ne voivat tappaa sen ja kasvattaa itselleen uuden kuningattaren. Mehiläishoitaja erottaa emon muista sen isomman koon perusteella.
Mehiläishoitaja käy talven aikana pesillä tarkistamassa, että kaikki on hyvin. Jos ravinto alkaa olla lopussa, hän tuo lisää sokeriliuosta.
On tavallista, että pesistä kuolee kymmenen, jopa 15 prosenttia talven aikana.
Hunajan satokausi alkaa heinäkuun lopulla. Hoitajat käyvät keräämässä hunajakakut pesistä. Vahakansi irrotetaan ja pannaan kakut linkoon, missä hunaja irtoaa keskipakoisvoiman avulla ja valuu tankkeihin.
Vahamurut siivilöidään pois. Sen jälkeen hunaja ympätään eli uuteen hunajaan sekoitetaan viimevuotista kiteytynyttä hunajaa, jotta saadaan sitkeä ja helppokäyttöinen massa. Sekoitukseen käytetään tavallista porakonetta.
”Jotkut vain vaivaavat uuden hunajan, mutta silloin hunajaan tulee paljon kuplia”, Brucet selvittävät.
Lopuksi hunaja purkitetaan. Parasta ennen päiväys pannaan kahden vuoden päähän, mutta hunaja on käyttökelpoista pitkään sen jälkeenkin.
Mia Bruce kaivaa ruokakomerosta lasipurkin, missä on ruskeaa, tahmeaa massaa. ”Tämä on vaarin hunajaa 1960-luvulta. Täysin syötävää”, emäntä sanoo ja nuolaisee lusikasta nokareen.
Elokuun puolivälissä alkaa mehiläisten talveutus. Kaikki hunajat otetaan pesistä pois ja tilalle pannaan sokeriliuosta niin paljon, että mehiläiset pärjäävät talven yli. Mehiläishoitajalla on aikaa keskittyä hunajan markkinointiin ja pesien huoltoon.
Kotimainen hunaja on kysyttyä tavaraa. Tuotantomäärät vaihtelevat vuosittain, mutta harvoin jää ylivuotista myytävää.
Bruceja harmittaa tosin se, että kaikki eivät arvosta omaa työtään – niin halvalla hunajaa näkee joskus kaupassa myytävän.
Eivät Brucet hunajasta mitään kultakaivosta odota, sillä alalle vetävät ihan muut tekijät. ”Hulluus on hyödyksi! Tämä on niin kiinnostavaa. Aina oppii uutta ja saa virikkeitä matkoilta ja muilta tuottajilta. Oman työrytminsä voi säädellä paremmin kuin lypsykarjan kanssa.”
Hunajan ja mehiläistuotteiden markkinointi on oma haasteensa ja tuotekehityskin vaatii aikaa. Tuotehyllyltä löytyy vaikka minkä näköistä purkkia suklaahunajasta hunajasinappiin.
”Tulevaisuus näyttää ihan valoisalta. Jos mehiläiset kiinnostavat, kannattaa ottaa yhteyttä johonkin mehiläishoitajaan ja kysyä neuvoa yhdestä paikasta. Myös Suomen Mehiläishoitajain Liitosta saa apua. Me olemme hyvähenkistä porukkaa”, Brucet kannustavat.
