Perinnereissu
TIMO PARVELA
Aloitimme session mökin kuistilla, jossa saimme Laurin kanssa kumpikin sitoa oman, juuri kyseiselle paikalle soveltuvan perhon. Räpsin hurmaantuneena valokuvia pojastani, joka keskittyneesti siveli lakkaa koukun ympärille, kiersi fasaanin sulkaa ja rakensi siipiä sudenkarvasta. Tajusin kipeästi, että juuri tämä meiltä oli viime aikoina puuttunut: yhteinen harrastus ja tekemisen riemu.
L
aurin luokkakaverin isä ehdotti, että veisimme teini-ikäisemme yhteiselle kalareissulle. Suostuin epäröimättä. Tarve saada luurit korvilla kännykkäänsä näpläävä perintöprinssi liikkeelle ja tervehenkisen harrastuksen pariin oli kesän edetessä käynyt ilmeiseksi.
Ovela suunnitelmamme oli uittaa pojat huomaamatta virtuaalivirrasta elävän kosken äärelle. Niinpä suuntasimmekin Pohjois-Savoon tunnetun ja kalaisan joen äärelle ja majoituimme toiveikkain mielin hyvin varusteltuun mökkiin.
Pienen patistelun ja parin sarkasmin kyllästämän huomautuksen jälkeen olimme kaikki joen äärellä. Seisoin toisen isän tukemana keskellä vuolasta virtaa ja yritin heilutella perhovapaa saamieni ohjeiden mukaisesti.
Kun minä sain oman ötökkäni väkerrettyä, ei poikia näkynyt missään. Kaukaa heitä ei tosin tarvinnut etsiä, sillä molemmat löytyivät turvasta mökin sohvalta. Tv:ssä pyöri ohjelma, jossa tuunattiin pakettiautoa. Molemmat nuoret miehet olivat tosin keskittyneet katsomaan Kummeli-videota toisen kännykältä.
Seuraava päivä oli edellistäkin helteisempi. Iltapäivän kuumimpana hetkenä istuimme täysissä kalastustamineissa alajuoksulla katsomassa, kuinka joki purki vettään upealle suistoalueelle.
Nautimme veden painosta, kalojen tuikeista ja odottamisen jännityksestä. Oletin, että rantapenkalla kahluuhousuissaan vuoroaan odottavat lippalakkipäiset pojatkin kokivat saman riemun. Ken meistä sen suuren nappaisi? Oletin, kunnes kuulin tv-ohjelman tutun tunnusmusiikin kajahtavan rantapusikosta. Kenttää näköjään riitti joka niemeen ja notkelmaan, aivan kuin operaattori oli mainoslauseissaan luvannutkin.
Etsimme tuikkeja, painoimme mieleen pulahdusten paikkoja ja yritimme tutkailla mahdollisia vesiperhosesiintymiä. Pyyhkäisin vaivihkaa hikeä otsaltani, mutta yritin vaikuttaa pirteältä, sillä nämä olivat niitä hetkiä, joita poikani ehkä joskus myöhemmin muistelisi. Isän kanssa kalassa. Odottamisen jännitys. Saalisretken tunnelma.
Noin kymmenen minuuttia myöhemmin istuin yhä samalla paikalla. Hikinorot valuivat pitkin selkääni, kalastushattu puristi päätä. Toinen isä seisoi virrassa ja vispasi siimaa. Jälkikasvumme istui sadan metrin päässä kioskilla jäätelöt kädessä, luurit korvilla. Vieressäni olivat kahdet tyhjät kahluuhousut kuin kuoriutuneen vesiperhosen kotelot.
Yöllä me miehet olimme yhä virran reunalla. Ihastelimme täysikuuta, kerroimme kalatarinoita, kuuntelimme koskea ja yritimme paikallistaa pimeästä kuuluvia mulahduksia. Puhuimme siitä, kuinka tärkeää on jatkaa perinteitä, siirtää niitä jälkikasvulle ja luoda siltaa sukupolvien välille. Kumpikaan ei tosin tiennyt miten.
Jossain vastarannalla tuikki mökin ikkunasta tv:n sinertävä valo.
Artikkelin aiheetOta kantaa aiheisiimme
Voit lähettää mielipiteesi julkaistavaksi MT:n Lukijalta-palstalla painikkeesta tai sähköpostitse: lukijalta@mt.fi.
- Osaston luetuimmat
