Lihamaisteri Ahvo Röpelinen, Savonlinna Parresta pöytään asti

Ahvo Röpelinen tekee hevosesta kylmäsavulihaa ja meetvurstia. Suussa hänellä on pieni ”huvitus” eli lammasmakkara. ”Ne jotka eivät halua syödä omia eläimiään, eivät ole minun asiakkaitani”, lihamaisteri linjaa. Kuva: Riitta Mustonen 

”Perustin pienen lihavalmistamon, kun kuvittelin, että kotiteurastus on tavattoman yleistä.

Laitoin tonkkapostiin mainoksen, ja heti rupesi tulemaan puheluita, että pitäis teurastaa lehmä. Viidelle ensimmäiselle sanoin, ettei miulla oo teurastusta, vaan jatkokäsittely. Pyytäkää vaikka hirviporukka teurastamaan ja tuotte sitten ruhon tänne.

Koskaan ei tullut lihoja. Totesin, että seuraavasta puhelusta lähen teurastamaan.

Aiemmin olin teurastanut kolme nautaa sukulaisille. Siinä oli miun käytännön kokemus. Olin opiskellut Viikissä lihateknologiaa, eikä yliopisto ole mikään ammattikoulu, vaan tutkijankoulutuslaitos.

Ensimmäinen teurastuskeikka oli kamala. Totesin, ettei tästä tule yhtään mitään. Täytyy ruveta kehittämään, jos meinaa saada tuntipalkkaa.

Nyt miulla on teurastusauto, missä on nosturi ja vinssi. Tainnutan eläimen pistoolilla, pistän narun jalkaan ja vedän vinssillä auton luokse, missä teurastan. Kaukosäätöpulikoiden ansiosta voin koko ajan olla eläimen vieressä. Alta kahden tunnin lihat on luuttomina auton kyydissä.

Vuodessa teurastan noin kolmesataa nautaa, kymmenen sikaa ja kymmenen lammasta.

Pienistä eläimistä tulee kallista lihaa, sillä teurastusauton kulut ovat samat, ajoinpa ison naudan tai pienen lampaan perässä.

Vien lihat halliin ja jalostan niistä asiakkaan tilauksen mukaan palalihaa, jauhelihaa, säilykettä tai makkaraa. Pystyn kilpailemaan isojen firmojen kanssa, sillä ne eivät tee pieniä eriä ja erikoistuotteita.

Olen lähtövalmiudessa vuorokauden ympäri. Kun puhelin soi kahden aikaan yöllä, tiedän, mikä siellä on. Poikimaongelma. Ei siihen aikaan soita muut kuin sellaiset, joilla on hätä.

Työkaluni ovat pyssy, veitsi ja veitsen teroituslaitteet. Ja tietysti vaatetus, sillä joskus teurastus on tosi veristä hommaa, etenkin, kun tekee vasikoita.

Tiine lehmä pitää teurastaa, jos siltä on vaikka jalka katkennut tai se alkaa työntää kohtua pihalle. Silloin yritetään pelastaa edes vasikka. Usein se onnistuukin.

Tainnutan lehmän, otan vasikan pois. Jos veitsi tässä osuu valtimoon, veri suihkuaa metrin korkuisena. Lopuksi pistän lehmän.

Vasikoitten tekeminen on palkitsevaa. Aina kun pääsee tilalta lähtemään niin, että henkien määrä on vakio, jää kiva fiilinki.

Yksikin vuosi tein seitsemän vasikkaa. Aikamoinen lehmä sitä minäkin olen.

Jos teurastus on vaikeaa, se ei yleensä riipu eläimestä, vaan ihmisistä. Olen esimerkiksi pyytänyt, että hevonen on kiinni, mutta se juokseekin vapaana pellolla. Itkua vääntävä omistaja rupeaa ajamaan sitä takaa, hevonen vaistoaa murheen ja hermostuu.

Kaksi pahinta ryhmää ovatkin teinitytöt ja vanhat papat. Pappa on vielä pahempi. Hevonen on ollut sillä 25 vuotta, ja tunnelma on kuin lähiomaisen hautajaisissa.

Lehmän poikiessa tilanne on vastakkainen. Puhelimessa melkein kuulee helpotuksen huokauksen, kun lupaan tulla.

Työni vaatii kilttiä ja rauhallista luonnetta ja eläinystävällistä otetta. Juttelen aina hirveesti elukoille ja olen niitten paras kaveri pikkusen ennen kuin ammun ne.

Yhden kerran minulla on ollut ikäviä tuntemuksia eläintä tappaessa. Se oli silloin, kun tapoin oman kissan. Muuten tämä on vain työtä.

Joskus joudun hylkäämään ruhon. Yleisin syy on märkivä moniniveltulehdus. Vanha kansa tietää, että mätäkuu on nimensä veroinen, silloin tulehduksia on eniten. Olkoon liha silloin missä päin ruhoa hyvänsä, se haisee eikä sitä voi käyttää.

Nenä on tässä tarkka, mutta myös epätarkka, sillä se tottuu hirvittävän äkkiä. Minä en haista mitään terveen naudan suolistosta, vaikka se on täynnä puhasta paskaa, mutta jos haju on poikkeava, tunnistan sen heti.

Perustin oman yrityksen, Lihamaisterin, kymmenen vuotta sitten. Halusin nimen, joka kertoo, mitä teen. Inhoan näitä itelloja ja trafeja, joista ei tiedä, mitä ne ovat.

Teurastus on vain pieni osa työtäni. Eniten työskentelen tässä hallissa, jota rakensin kolme vuotta. Olen itse suunnitellut tilat ja ne toimivat hyvin.

Yliopistokoulutuksesta ei ole työhöni hyötyä, muttei haittaakaan. Ainakin tiedän, miksi liha käyttäytyy niin kuin se joskus käyttäytyy.”

RIITTA MUSTONEN