Yksinäisyyden kierre jätti jäljen
Kuusitoistavuotias sastamalainen Mea Vähä-Jaakkola tietää, miltä tuntuu jäädä yksin. Hän kertoo meille oman tarinansa.
”Muutimme toisesta kaupungista neljä vuotta sitten Sastamalan kylään, jossa ei asunut samanikäisiä lapsia lähellä. Muiden tapaaminen vapaa-ajalla riippui siitä, pystyivätkö vanhemmat kuskaamaan tai pääsikö pyörällä.”
”Menin lisäksi muuton myötä uuteen kouluun, jossa muut oppilaat olivat tunteneet toisensa jo pitkään. Menin kuudennelle luokalle, joka ymmärtääkseni on vaikea vaihe lapsille murrosiän kynnyksellä. Se purkautui minuun kiusaamisena, koska olin uusi ja muille outo. Kukaan ei siihen puuttunut, ja muut oppilaat katsoivat vain vierestä.”
”Tunsin oloni hyvin yksinäiseksi, ja minulla oli paha olo. Olin ulkopuolinen enkä pian enää uskaltanut sanoa mitään tarkasti miettimättä etukäteen sanojani. Yritin pysytellä kartalla, kenelle voin sanoa jotain ja kenelle en.”
Entiseen kotikaupunkiin jääneisiin ystäviin yhteyden pitäminen helpotti hiukan Mean oloa.
”Juuri ennen kesälomaa muutama oppilas vihdoin hermostui kohteluuni ja kävi puhumassa opettajille, ja minäkin kävin. Opettajat käskivät kiusaajien pyytää anteeksi, ja niin he tekivätkin, mutta käskystä, eivät vaikuttaneet olevan tosissaan.”
”Olin ryhtynyt jo ajattelemaan, että minussa on jotain vikaa. Mutta sitten rupesin miettimään, että mitä pahaa olen heille tehnyt. Kohta ymmärsin, että kiusaaminen johtui vaikeasta vaiheesta, jossa minä uutena olin pelottava.”
”Kun menin yläasteelle uuteen kouluun, kiusaaminen loppui siihen. Uudessa koulussa oli tiukka linja kiusaamisen suhteen ja ilmapiiri sellainen, ettei se kannustanut kiusaamaan. Jokaisesta pienestäkin kiusaamisesta pystyi menemään haluamallensa opettajalle tai sosiaalityöntekijälle puhumaan.”
”Ala-asteella oli huomattavasti vaikeampaa löytää ihmistä, jolle puhua, sillä luokkaa opetti yleensä vain yksi opettaja. Lisäksi yläasteella oppilaat sekoittuvat niin, että jokainen oli vähän uusi ja outo uudessa luokassa.”
”Alussa olin yläasteella koko ajan valpas ja varuillani. Odotin, että joku tulee sanomaan jotain ja romahduttaa taas kaiken. Tuosta tunteesta pääsin eroon, kun kävin juttelemassa koulun sosiaalityöntekijän kanssa.”
”Yläasteella en ollut enää koulussa yksin, mutta edelleen tunsin vapaa-ajalla itseni yksinäiseksi. Kaverini asuivat kaukana minusta eikä julkista liikennettä ollut niin, että olisin päässyt heitä tapaamaan.”
”Muutimme jälleen viime keväänä. Asun edelleen maaseudulla, mutta junayhteyden päässä kavereista. Käyn heidän kanssaan skeittaamaassa tai menemme johonkin hengailemaan, laitamme musiikkia soimaan ja oleilemme yhdessä.”
”Pelaan Pokémonia, ja senkin myötä olen saanut kontakteja muihin nuoriin. Jos Pokémon-salilla tavataan, aletaan jutella. Kylässä, jossa asun, on muutama PokéStop.”
”Kiusaaminen ja yksinäisyys on vaikuttanut minuun niin, että yritän olla kaikille mukava. Ketään ei saa jättää ulkopuolelle, vaan kaikille pitää antaa mahdollisuus päästä porukkaan mukaan.”
”Toivon, että niin minä kuin kaikki muutkin lukion aloittaneet saavat ystäviä.”
”Ajattelen, että koulussa pitäisi puuttua heti vähäiseltäkin vaikuttavaan kiusaamiseen. Yhtä tärkeänä pidän, että vanhemmat ymmärtäisivät kuskata maaseudulla asuvia nuoria tapaamaan kavereita. Ei virtuaalinen tapaaminen ole sama kuin naamatusten kohtaaminen.”
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
