Öisen hiiviskelijän jäljillä

Suomiriista Viltgårdenin yrittäjä Tomas Landers lähtee kokemaan rapumerrat aikaisin aamulla. 

Merrat lasketaan illalla ja koetaan aamuvarhaisella. 

Syöteistä parhain on särkikala. 

Yhdessä merrassa on yleensä vain 1–2 syöntikokoista rapua. Siksi kappalehinta nousee korkeaksi, kertoo Tomas Landers. 

Näihin aikoihin juhlapöydät verhoutuvat punaiseen, ja kattauksiin ilmestyvät pienireikäiset veitset. Kestien keskipiste ovat punaisena hehkuvat raputarjottimet, joiden antimet nautitaan snapsilaulujen saattelemina.

Suomiriista Viltgårdenin riistatilalle loppukesä tietää kiireistä aikaa. Ravustuskausi alkaa Suomessa 21.7. tasan kello 12, ja ensimmäiset asiakkaat odottavat rapuillallisia jo saman päivän illaksi.

”Tämä on vähän tällainen puskaradiobisnes: joku on kuullut, että meiltä saa hyviä rapuja ja tilaa niitä omiin rapujuhliinsa”, kertoo riistatilan yrittäjä Tomas Landers. ”Sesonkiaikaan keitämme rapuja melkein joka päivä.”

Landers ja hänen liikekumppaninsa Viktor Leivo ravustavat Marsjö-järvellä Inkoossa. Järvestä nousee vuosittain tuhatkunta saksiniekkaa, minkä lisäksi yritys ostaa ja välittää lounaissuomalaisten kalastajien rapusaalista.

”Meille on tärkeää, että ravut on pyydystetty luonnonvesistä. Ne ovat puhtaita ja maistuvat mielestäni paremmalta kuin viljellyt ravut, joissa on helposti vähän mutainen maku”, Landers sanoo.

Ravustus on yksinkertaista, mutta saaliin saaminen vaatii puuhastelua: ”Yhdestä merrasta saa yleensä vain 1–2 syömisrapua. Se nostaa rapujen hintaa”, Landers selittää ja näyttää, kuinka saksiniekkoja nousee pinnan alta muovisista rapumerroista.

”Alle kymmensenttiset pitää päästää takaisin vesiin kasvamaan. Myös asiakkaat haluavat isoja, suurisaksisia yksilöitä.”

Rapumerrat lasketaan rantavesien pohjaan yleensä illalla ja saalis koetaan aamuvarhaisella.

Yöaktiivinen saksiniekka kävelee syötin houkuttelemana mertaan, mutta ei pääse sieltä enää ulos.

Syötiksi Landers laittaa mertaan särkikalaa, joka maistuu kaikkiruokaiselle ravulle.

”Ennen väitettiin, että kissanliha on paras syötti, mutta kyllä kala on parasta. Jotkut käyttävät myös esimerkiksi broileria”, Landers kertoo.

Kasvaessaan ravun pitää vaihtaa kuorta. Parhaimmillaan se joutuu kasvattamaan itselleen uuden kuoren useamman kerran ravustuskauden aikana, ja samalla ravun koko kasvaa hyppäyksittäin.

Ravustajat seuraavat saksiniekan takinvaihtoa tarkasti, sillä se vaikuttaa saaliin suuruuteen.

”Ennen kuoren vaihtoa rapu pysyttelee piilossa. Sen takia saalismäärät vaihtelevat: joskus saadaan pelkästään pientä rapua ja joskus taas paljon suuria rapuja”, Landers selittää.

Kotoperäinen jokirapu viihtyy hiekkapohjaisessa maastossa, täplärapua kannattaa puolestaan etsiä kivikkoisesta maaperästä.

Samoissa järvissä ne elävät kuitenkin Landersin mukaan harvemmin.

Rapujen syönti on kasvattanut tasaisesti suosiotaan Suomessa. Vuosituhannen vaihteessa rapuja pyydystettiin noin kolme miljoonaa yksilöä vuosittain, mutta 2010-luvulle tultaessa määrät hipoivat jo kahdeksaa miljoonaa.

Saalismäärien kasvamisesta saa kiittää suomalaisen jokiravun amerikkalaista serkkua, täplärapua. Sitä alettiin istuttaa rapuruton vaivaamiin vesistöihin 1960-luvun lopulla.

Täplärapu kestää ruttoa hyvin, mutta on taudin kantaja. Rapukadon pelastaja on siis samalla saattanut levittää tautia suomalaiseen rapuun.

Istutusten ansiosta alun perin eteläsuomalaisten järvien kummajainen, jokirapu, on levinnyt napapiirille saakka.

Koko Etelä-Suomi alkaa olla rapuruton vaivaamaa aluetta, sanoo Landers.

”Hyviä jokirapuvesiä löytyy kuitenkin vielä esimerkiksi itäisestä Suomesta. Nykyisin jokirapua suojellaan hyvin, ja täpläravun istutuksia pyritään tekemään hallitusti.”

Inkoolaisesta Marsjöstäkin rutto vei aikanaan ravut, ja istutuksiin päädyttiin 1990-luvun lopulla.

”Jokiravun elvyttäminen olisi ollut niin pitkä tie, että tänne päädyttiin istuttamaan täplärapua”, Landers kertoo. ”Täplärapu kasvaa nopeammin, tuottaa enemmän mätiä ja hintakin on melkein puolet jokirapua halvempi.”

Eliittien herkkuna mielletyn ravun hinta kipusi jossain vaiheessa jopa kahdeksaan euroon kappaleelta.

”Siitä tuli hieman liian ylellistä. Silloin alettiin suosia kiinalaista pakasterapua. Täpläravun yleistyminen on laskenut hintoja ja nykyään rapujuhlia viettävät jo opiskelijatkin.”

”Täplärapuja syömällä suosii samalla kotimaista ja tukee työllisyyttä”, Landers huomauttaa.

Ravustamisella on Suomessa perinteet jo viime vuosisadan puolelta. Tavallinen kansa pyydysti rapuja, mutta ne olivat lähinnä yläluokan herkkua.

Rapujen vierastaminen saattaa liittyä myös siihen, että niiden syömistä pidetään vaikeana, Landers uskoo.

”Eläimenä rapu on yhä vähän kummitus, vaikka siitä tiedetäänkin jo paljon.”

Suomalaisesta juhlaperinteestä poikkeavasta, rennosta ja iloisesta rapujuhlasta syntyy kuitenkin herkästi perinne, kun juhlat kerran järjestää, Landers vakuuttaa.

”Jokaisella on vähän omat perinteensä: joku haluaa viettää juhlia nimenomaan pimenevissä illoissa myöhemmin syksyllä, toinen juhlii aiemmin, jotta vielä olisi lämmintä.”

Juhlatilan koristelu, spontaanisti ilmoille polkaistut laulut, tilliliemen ryystäminen, veitsitaiteilu punaisen panssarin alle – kaikki kuuluvat rapujuhlaan.

”Ne ovat niin älyttömän hyviä! Rapujuhlia varten saa kerättyä ihmiset kokoon, se on se juttu monelle”, Landers tiivistää.