Värilläkö ei väliä?

Ruotsalainen Emma Green Tregaro järkytti urheilueliitin viime vuonna MM-korkeushypyn karsinnassa sateenkaariväreillä. Hän oli maalannut niinkin näyttävät ruumiinosat kuin kyntensä.

Sotšin kisoihin ruotsalainen urheilujohto valmistautui kunnolla. Sopimattomat mielenilmaukset kiellettiin jyrkästi jo reilusti etukäteen.

Myös Suomen olympiakomitea ehätti jo viime vuoden elokuussa kertomaan, että sateenkaarikynnet on riittävä syy sulkea urheilija kisoista.

Värit ovat kautta aikojen kuohuttaneet kansoja. Monilla on vielä muistissa Ukrainan nykyistä edellinen vallankumous. Siis se oranssi. Itänaapurissamme taas oli aikoinaan varsin

punasävyiseksi leimautunut vallanvaihdos.

Tosin samaa väriä käyttivät Ranskan tasavaltalaiset jo 1700-luvun lopulla kammetessaan Ludvig XVI:ttä vallasta. Surkuhupaisaa oli, että kapinalliset omivat aluksi kieltomerkkinä toimineet punaliput omaksi tunnuksekseen.

Kriisien ja vallankumousten ohella ihmisten arkikin on maalattu aina värisymboliikalla. Esimerkiksi kuningatar Elisabeth I kielsi punaisen värin käytön muilta kuin kuninkaallisilta. Paitsi että hän myi sen käyttöoikeuksia rahaa tarvitessaan.

Punainen oli myös Kiinan keisarien ja ylimystön yksinoikeus. Samoin monilla afrikkalaisilla heimoilla punainen oli varattu vallanpitäjille. Punaisen merkittävä asema tullee verestä, elämän ylläpitäjästä.

Meillä punainen liitetään nykyisin vasemmistoon ja erityisesti entiseen Neuvostoliittoon. Sosiaalidemokraateista tai Suomen ammattiliittojen keskusjärjestöstä tulee myös mieleen punavärin käyttö. Hääpukuun sitä taas ei haluta, eikä se ole hyvä valinta hautajaisiinkaan.

Virallisen Suomen värit ovat sininen ja valkoinen. Yhdistelmä sai alkunsa jo Krimin sodan aikana, jolloin suomalaisilla kauppa-aluksilla käytettiin Venäjän luotsilipusta mukailtua siniristilippua.

Vähän myöhemmin sitä yritettiin saada Suomen suuriruhtinaskunnan viralliseksi tunnukseksi, mutta venäläisiä värit eivät miellyttäneet. Valkoisten voitettua kansalaissodan valkoinen ja sininen vakiintuivat kuvaamaan suomalaisuutta.

Markkinointi nojaa vahvasti värien tuottamiin mielikuviin. Ei liene sattuma, että Suomessa ensimmäiseksi kaupallisesti suojatuksi väriksi on rekisteröity Fazerin Sininen. Eikä Finnairkaan vahingossa lennä sinivalkoisin siivin, vaikka suosiikin suomalaista halvempaa ulkomaista työvoimaa – paitsi johtotehtävissä.

Globaaleilla markkinoilla värien kansalliset merkitykset hämärtyvät. Coca Colan punainen tuskin yhdistyy kenenkään päässä kommunismiin.

Värit ovat tärkeitä myös lehdille. Kun mustavalkoinen Maaseudun Tulevaisuus jäi aikoinaan historiaan, grafiikoissa ja korostuksissa alettiin käyttää kasvun ja maan värejä, vihreää ja ruskeaa. Toisaalta yritettiin käyttää sellaisia värejä, jotka sopivat kulloiseenkin esitettävään asiaan.

Esimerkiksi maitojutuissa vihreä ei tuntunut luonnolliselta. Välillä keskusteltiin kiivaastikin, kuvaisiko maitoa paremmin keltainen vai sininen.

Moni näki vihreässä värissä muutakin kuin kasvin tai kasvun. Välillä oli vaikea erottaa, käytettiinkö tuottavaa keskustalaista, vai luonnon säilövää vihreän liiton vihreää.

Liikennevaloista tutut värit ovat olleet myös meillä yleisesti käytössä. Joskus tosin riippuu katsojasta, näkeekö asian tuomittavan punaisena, vaiko päin vastoin sallivan vihreänä.

Puna-vihersokealle kysymys on toisarvoinen. Hän toivoisi, että liikennevalot loistaisivat vaikkapa sinisinä ja oransseina.

Maaseudun Tulevaisuuden värimaailma olisi vaikea joillekin intiaaniheimoille, joilla

vihreälle ei ole edes omaa sanaa, vaan se on sama kuin sininen.

Vihreää tai sinivalkoista perimää vailla oleva ruotsalainen, USA:ssa lehtisuunnittelua opiskellut John Bark taiteili viimeisimmän lehtiuudistuksemme. Hän toi mukaan muun muassa vahvan punaisen ja oranssin.

Sittemmin palettia on vielä rukattu pariin kertaan. Lisäksi painokone sekoittaa joskus oman värisoppansa.

Te lukijat ette ole ärähtäneet muutoksista. Olette siis joko avarakatseisia tai kärsivällisiä tai molempia.