Kohdataan kaamoksessa

Mielipide

17.11.201015:00

Kolumni

Mia Palokallio

Mitä sinä pelkäät? Mikä olisi kaikkein pahinta mitä voisi tapahtua, jos uskaltaisit näyttää jollekin tunteesi? kysyin ystävältä.

”Se, että minulle naurettaisiin. Että olisin jotenkin naurettava.”

”Mutta eihän niin voi...”, aloitin ja hiljenin. Ettenkö muka itsekin olisi pelännyt monesti ihan samaa. Toisinaan sitä oikein kiirehtii nauramaan itselleen ennen kuin muut ehtivät.

Naamaan sattuu, kun sitä päin nauretaan, tiesi Jaska Jokunenkin jo kauan sitten. Toisen kohtaamisessa pelottaa kaikkein eniten, että tulee torjutuksi, naurulla tai ilman. Ja jos joskus on sattunut oikein kovasti, ei hetikään tahdo kokea sitä uudelleen.

Onneksi on ystäviä, joille voi tunnustaa itsestään naurettavatkin puolensa. Senkin, että pelkää tekevänsä itsensä naurunalaiseksi.

Lyhyen päivän upea auringonlasku on kääntynyt illan hämyksi, kun kynttilän äärellä vielä pohdimme uskallusta. Entä sitten, jos joku on niin typerä, että nauraa päin näköä? Kannattaako siitä välittää? Mitä siinä menettää, jos ei uskalla kohdata toisia?

Varmaan aika paljon.

Haitaritaituri Anne-Mari Kanniainen (s.34) tunnustaa pitävänsä kaamoksesta, koska pimeässä ihmiset helpommin hakeutuvat toistensa lähelle. Hämärä antaa suojaa.

Ehkäpä me kaamoksen kasvatit tarvitsemme tämän hämyisän kauden, jotta uskallamme kohdata toisemme.

Lempeästi, rakkaudella.