Suomen susipolitiikan oudot kiemurat

Susikeskustelut ovat aiheuttaneet kiihkeitä kannanottoja puolesta ja vastaan.

Kannanhoidollinen metsästys ja poliisien antamat pyynti­luvat ovat olleet joidenkin mielestä hyvin kielteinen asia, vaikka tuo ensiksi mainittu oli EU:n hyväksymä toimenpide. Nyt sitten jo uhkaillaan asian saattamista EU:n tuomioistuimen käsittelyyn.

Luke on nyt tehnyt kanta-­arvionsa susien määrästä. Me täällä rajan pinnassa emme usko alkuunkaan noita lukuja, ainakaan omalta alueeltamme. Siihen vaikuttavat monet seikat.

Venäjän Karjalassa eivät nyt metsästä juuri lainkaan sutta, kun siltä poistettiin tapporaha. Joka vuosi tähän asti susia pyydystettiin lähes sata yksilöä. Nyt nämä saavat aivan rauhassa tulla Suomen puolelle etsimään ravintoa, kun lähes koko hirvikanta on syöty loppuun Karjalan puolella. Pian on sama kohtalo myös metsäpeuralla. Niiden määrä esimerkiksi Kuhmossa on tipahtanut kolmen vuoden aikana alle puoleen, eli nyt niitä on enää noin 700 yksilöä.

Paikalliset asukkaat seuraavat asioita ihmeissään. Mihin ollaan menossa?

Nyt kun jo suunnitellaan ensi syksyn hirvenmetsästystä, ennakoidaan, että Nurmes-Lieksa-Ilomantsi-alueella ei ensi syksynä jahdata hirveä lainkaan, kun kannan koko tuotto pitää lahjoittaa susien ja muiden petojen ruuaksi. Tämä närästää ja kovasti.

Miksi meidän pitää harrastaa itsepetosta ja kuvitella, että tälle epäkohdalle ei voida tehdä mitään? Asioista päättävät ne tahot, jotka eivät ole ikinä vaivautuneet käymään täällä paikallisten ihmisten luona ja toteamaan niitä haittoja, joita liian runsas susikanta aiheuttaa.

Vallalla on jo nyt kapinahenki, joka voi johtaa siihen, että suurriistavirka-apu ja Tassu -järjestelmiä hoitavat henkilöt irtisanoutuvat kaikista tehtävistään. Lopputulos on aivan sama, onko niissä tehtävissä tai ei.

Riistakannat hupenevat koko ajan, jos annetaan petojen mellastaa nyt nähdyllä tavalla.

Lieksaan tuli nyt pääsiäiseksi eräs perhe sukuloimaan ja toivat mukaan kaksi koiraa. Tuloiltana laskivat toisen koiristaan iltapissille. Kun huutelivat, niin koiraa ei löytynyt. Tuli pimeä, joten seuraavana aamuna jatkettiin sen etsimistä.

Toinen koira pantiin pitkään taluttimeen ja pian löytyikin kovettuneen hangen päältä veripisaroita. Noin kilometrin päässä oli koirasta jäljellä vain pää. Perheen lemmikki meni susien suihin. Tällaista on elämä täällä susirajalla.

Mitä se onkaan sitten kesällä, kun eläimet pitäisi viedä laitumelle? Syksyllä ei voida kuvitellakaan mitään koiralta tapahtuvaa metsästystä, kun nuo uudet reviirien valloittajat ovat jatkuva uhka ja leviävät muuhun Suomeen kuin muste imupaperiin.

Ei tarvitsisi olla vielä huippunero, että keksisi lääkkeet susipolitiikkaan. Onkohan näillä ihmisillä vajetta ymmärryksessä vai mistä mahtaa johtua tämä kestämätön tilanne täällä raukoilla rajoilla?