Murteestaan suomalainen tunnetaan − vain savolainen voi antaa Kyyjärven paikkakunnalle lempinimen Kyy York
Murre on tärkeä osa ihmisen identiteettiä, kirjoittaa kolumnisti Juho Rahkonen.”Jyväskylässä puhutaan puhtainta suomea.” Moni on varmaan kuullut tämän hokeman, jota keskisuomalaiset itse mielellään viljelevät.
Mutta kun menee vaikkapa Jyväskylän kävelykadulle ja kuuntelee hetken aikaa ihmisten puhetta, käy selväksi, että ei se ole murteetonta yleiskieltä, vaikka kaupungissa on paljon myös muualta muuttaneita.
”Ei myö mittään savvoo puhuta”, vastaa moni keskisuomalainen, kun erehdyn analysoimaan lapsuuden ja nuoruuden kotiseutuni vallitsevaa murretta. Jos he eivät muuten usko, totean teinien tapaan, että KVG (katso, veliseni, Googlesta).
Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksesta selviää, että savolaismurteiden alue on hyvin laaja: se hallitsee Lappia ja kaakonkulmaa lukuun ottamatta koko itäistä Suomea ulottuen pohjoisessa aina Kuusamon ja Posion korkeudelle sekä etelässä Päijät-Hämeen rajamaille. Lännessä se työntyy kiilamaisena miltei rannikolle, muistona Suomenselän vedenjakaja-alueilla aikoinaan liikkuneista savolaisista metsästäjistä.
Vain savolainen voi antaa Kyyjärven paikkakunnalle lempinimen Kyy York tai luonnehtia Sallan hiihtokeskusta erittäin sallaiseksi!
Lappeenrannan ja Imatran seudulla puhuttavat kaakkoismurteet kuuluvat savolaismurteiden tapaan itämurteisiin.
Sen sijaan Lapissa puhuttavat peräpohjolan murteet kuuluvat länsimurteisiin. Tämä selittää, miksi lakasta käytetään siellä nimitystä hilla.
Keskinen Etelä-Suomi, esimerkiksi kotipitäjäni Nurmijärvi, on hämäläismurteiden aluetta. Sä huomaat sen siitä, että täällä työ on tyä.
Länsimurteisiin kuuluvat myös Keski- ja Pohjois-Pohjanmaan murteet sekä Etelä-Pohjanmaan murteet.
Etenkin Turun seudulla puhuttavat lounaismurteet muistuttavat ääntämykseltään jossain määrin viroa, mikä johtuu siitä, että Varsinais-Suomeen kielemme aikoinaan ensimmäisenä rantautui itämerensuomalaisten heimojen mukana.
Murteen merkitys ei ole ensisijaisesti sanavarastossa, sillä Suomen murteet ovat kieliopillisesti hyvin samanlaisia. Murteiden tunnuspiirteitä ovat ennen kaikkea äänenpainot ja nuotti. Suomalaisen tunnistaakin yleensä tietyn murrealueen kasvatiksi, vaikka hän puhuisi yleiskieltä.
Useimmille meistä oma murre on tärkeä osa identiteettiä, ja tilanteesta riippuen sitä joko voimistetaan tai peitellään. Moni alleviivaa esimerkiksi karjalaisuuttaan tai rovaniemeläisyyttään mie-pronominin käytöllä. Hämäläismurteisiin ja etenkin Stadin slangiin kuuluva matala nasaaliäänne saattaa tietyissä piireissä kertoa uskottavuudesta, kun taas toisaalla samaa puhetapaa pidetään ylimielisenä.
Lapsena ja nuorena sisäistetty puheen nuotti kulkee mukana läpi elämän, ja se on olennainen osa kielemme ja kulttuurimme rikkautta.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
