Jumala uunin lämmössä

Istun uunin lämmössä, tuli tohisee, tässä on hyvä. Jumala ympäröi minut uunin lämmössä. Miksen voisi ajatella näin? Raamatussakin sanotaan, että Jumalassa me olemme, elämme ja liikumme.

Odotan tässä joulua. Paukkukoot pakkaset ulkona, minä odotan ilouutista. Kaikkien pahojen uutisten keskellä joulu soittaa toisenlaista säveltä. Joulun sävelet nostavat kyynelet silmiin, mistä se kertoo? Ehkä siitä, että jouluna kiireinen, väsynyt, huolten painama suomalainen kuulee kehotuksen: Arkihuolesi kaikki heitä. Päästä niistä irti. Pysähdy yhdessä koko luomakunnan kanssa ihmettelemään Lasta heinillä härkien kaukalon. Kuin oisin osa suurta kaikkeutta.

Samaan tapaan koskettavat joulun ikuisesti toistuvat raamatunkohdat: Kansa, joka pimeydessä vaeltaa, näkee suuren valon. Niille, jotka asuvat kuoleman varjon maassa, loistaa kirkkaus. Valo hohkaa uuninluukun läpi. Pieni kynttilänliekki hautausmaan lyhdyssä muistuttaa, että se joka elää yhteydessä Jumalaan, elää jo ikuista elämää.

Aivan odottamatta, keskellä arkihuolia, Iisain kannosta nousee verso, vesa puhkeaa sen juuresta ja kantaa hedelmää. Siksi: Älkää pelätkö! Minä ilmoitan teille ilosanoman, suuren ilon koko kansalle. Tämän Lapsen varassa on ihmissuvun tulevaisuus. Nyt saa kirvoittaa harteilta murehtimisen, sillä Jumalalle ei mikään ole mahdotonta.

Jumala ympäröi minut lämmöllään, armollaan. Samalla hän haluaa sytyttää sisimpääni tulen, joka lämmittää toisia ympärilläni, erityisesti kaikkein viluisimpia. Tulen kanssa ei ole leikkimistä, sillä Kristuksen sytyttämä tuli liuottelee sisäisiä kohmettumiani joskus kivuliaastikin. Joulun Lapsen kaltaiseksi tuleminen on avautumista, luopumista ja irti päästämistä. Joka kadottaa elämänsä, löytää sen. Näin salaperäinen on joulun ilo.

Nyt vain istun tässä, liekkien varjot leikkivät, sisin rauhoittuu. Heitän arkihuoleni ja hellitän suorituspaineista. Odotan suurta juhlaa ja ilo on tehnyt tupansa jo odotukseeni.

Siunattua Syntymäjuhlaa!