Talviaika

Kolumni

TIMO PARVELA

T

alviaika yllätti taas. Pimeyden saapuminen tuntia aiemmin tuntuu suunnilleen samalta kuin olo lapsena serkkujen lähdettyä riemukkaan viikonlopun jälkeen kotimatkalle. Minä heilutan asemalaiturilla kyyneleitä nieleskelen. Hei hei, nähdään taas. Ainoa ero on se, että serkkujen paluusta sentään oli toivoa.

Meillä täällä pellon reunalla pimeys on todellakin pimeyttä. Olemme nyt auttamattomasti siirtyneet vuodenaikaan, jolloin ikkunasta näkee suurimman osan aikaa vain oman peilikuvansa. On äärettömän vaikea käsittää, että tuolla jossain pimeyden seassa on muutakin elämää.

Jossain kaupungilla ihmiset istuvat kahvilan lämpimissä valoissa mokkaa siemaillen. Toisaalla lapset polskivat uimahallissa ja pärskyttelevät ihonlämpöistä vettä. Ostoskeskuksissa käy kuhina.

Ja minä täällä vain pohdin oliko tuo tumma möhkäle pihan reunassa jo aamulla, vai odottaako siellä kärsivällinen karhu minua ja koiria illalliseksi? Ei sittenkään. Päivällistähän se vain vartoo, sillä kello on vasta viisi.

Lapsille tämä pimeys ei näytä olevan lainkaan niin suuri juttu. Netti raksuttaa ja tekstarit viuhuvat entiseen malliin. Heidän kannaltaan pimeys ei tuo juurikaan muutosta tilanteeseen. Tai ehkä kuitenkin sen verran, ettei nyt tarvitse enää vetää verhoja ikkunoihin päästäkseen harmillisesta päivänvalosta. Onhan se tietysti hiukan lohdullistakin, että jossain tuolla hämärässä istuu kymmenien tuhansien teinien vuodenajoista piittaamaton joukko näyttöpäätteen hehku kasvoillaan.

Tekniikka armahtaa, mutta vanhemmat eivät. Armas poikani onnistui nimittäin lähettämään aiemmin syksyllä tuhatviisisataa tekstiviestiä kavereilleen. Saarnan, ripityksen ja synninpäästön jälkeen uusimmassa laskussa luku oli sitten korjaantunut kahteentuhanteenviiteensataan.

Seuraavaa laskua emme jääneet enää odottamaan. Ymmärrän kyllä pimeyden tuoman kommunikaatiotarpeen, mutta joku tolkku se on viestinnässäkin. Kännykkä on nyt hyllyllä. Kirjoitelkoot kirjeitä, jos on niin kovasti asiaa.

Vaimoni näyttää kyllä nauttivan kynttilöiden valosta ja vällyihin kääriytymisestä. Itse puolestani arvostaisin enemmän tuhannenviidensadan watin hehkulamppuja, joiden loisteessa ujoinkin käpyrauhanen ymmärtäisi ponkaista käkikellon käen lailla pirteänä kukkumaan.

Mutta näinä energiasäästön aikoina vähiäkin valoja täytyy sammutella niin ahkeraan, ettei välillä muuta ehdi tekemäänkään. Ei varsinkaan, kun kaksi murrosikäistä vaeltelee talossa päämäärättömästi jättäen jälkeensä tyhjiä astioita ja valovanan.

Tässä kohtaa kuuluisi varmaankin kääntää pohdiskelun suuntaa ja todeta viimein jotain positiivista tyyliin ”syksy on rauhoittumisen aikaa” tai ”vihdoinkin voin ottaa esiin postimerkkikokoelmani.”

Mitään sellaista ei nyt juolahda mieleeni. Henkilökohtaisena mielipiteenäni ilmoitankin, että puolestani Suomi voitaisiin panna kiinni marraskuussa ja avata uudelleen sitten joskus maaliskuussa, kun hanget hohtavat valkoiset (jos hohtavat) ja kelloja taas väännetään kohti kesää.

Taidanpa jättää asiasta kuntalaisaloitteen, mutta epäilen, että edes uudet pirteät kunnanvaltuustot eivät saa näin radikaalia päätöstä aikaiseksi. Joten tässä sitä sitten vain kärvistellään.

Kirjailija Timo Parvela asuu Kirkkonummella.