Suo siellä vetelä täällä

Venäjä on joutumassa vaikeuksiin. Maa ei ole uudistunut siinä määrin kuin päättäjät olisivat toivoneet. Elinkeinorakenne on yksipuolinen (hiilivetyjen vienti) ja korruptio rehottaa.

Kun öljystä ja kaasusta ei saa kunnon hintaa, Venäjän on vaikea huolehtia kansalaisten elintasosta ja muista velvoitteista, kuten maanpuolustuksesta.

Tämän lisäksi – venäläisten mielestä – naapurivallat pyrkivät käyttämään tilannetta hyväkseen. Lännessä Nato pyrkii laajentamaan vaikutustaan mahdollisimman lähelle Venäjää. Tämä monien kannalta legitiimiltä vaikuttava toiminta näyttäytyy venäläisille turvallisuusuhkana.

Ei auta vakuuttelu, että demokratiaa ja ihmisoikeuksia tässä vain edistetään. Pikemmin asia vain pahenee, koska Venäjän motiivit joutuvat kyseenalaiseen valoon.

Kun Venäjän ja lännen välit ajautuivat miltei välirikkoon Ukrainan tapahtumien seurauksena, Venäjä kääntyi Kiinan puoleen. Mutta asiat eivät ole helppoja silläkään suunnalla. Kiina ei näytä innostuvan yhteishankkeista Venäjän kanssa. Sen sijaan Kiinaa kiinnostavat alueet ja valtiot Venäjän eteläpuolella. Uusi silkkitie-hanke tähtää juuri näille alueille.

Venäläisiä lohduttaa aivan yhtä vähän kiinalaisten vakuuttelut hankkeiden rauhanomaisuudesta kuin länsimaiden vakuuttelut demokratian ja ihmisoikeuksien viennistä Ukrainaan. Kun vielä arktinenkin alue on muutoksen kourissa, Kremlissä riittää mietittävää.

Elämme nykyään maailmassa, jossa suuret ongelmat vaativat yhteistyötä kaikkien välillä vaikka maailmankuva olisikin eri.

Oikeastaan vain kolme asiaa näyttäisi mahdollistavan Venäjälle yhteistyön naapureiden kanssa. Yhdysvalloilla ja Venäjällä on yhteinen vihollinen, ISIS. Erityyppiset terrori-iskut ovat merkittävä uhka molemmille (toki tämä yhdistää myös Länsi-Eurooppaa ja Venäjää). Toiseksi alati lisääntyvä pakolaisuus ja siihen suhtautuminen on kiperä kysymys niin idässä kuin lännessäkin, ja asia vaatii yhä enemmän yhteistyötä.

Kolmas mahdollisuus Kremlille, joskin pienenlainen, on pitkä luoteisraja Suomen kanssa. Ulkopoliittinen johtomme on toiminut maltillisesti ja pitänyt yllä toimivia suhteita Kremliin. Onkin erittäin hyvä, että Suomi ei ole hakeutunut tiukkalinjaisimpaan leiriin EU:ssa esimerkiksi pakoteasiassa.

Periaatteet tuntuvat muillakin olevan tiukkia, kunnes tulee oma etu kyseeseen. Jopa Ranska joutui punnitsemaan Venäjälle sotakalustoa rakentavien telakkatyöntekijöiden urakoita pakoteasiassa.

On Suomen etu, että rajamme säilyy toimivana kaikissa oloissa. Meidän tulisi lisätä arkista yhteistyötä kaikilla aloilla. Varsinkin kun Venäjän puolella on ongelmia, jotka hoitamattomina kaatuvat meidän syliimme, halusimmepa tai emme. Tämä erityisesti siksi, että mikäli Venäjän talous jatkaa heikkenemistään (eli öljyn hinta pysyy alhaalla), voi osaksemme tulla ratkoa vaikeita ongelmia.

Huumeet, ihmiskauppa, ympäristökatastrofit ovat meillekin tuttuja ongelmia, joihin on syytä varautua.

Mikseivät ne ratkaise itse omia ongelmiaan? Tätä kuulemme Itämerityössä usein. Vastaus on, että kyllä Venäjän puolella on halua ratkaista ongelmat, mutta Suomen puolelta löytyy usein vauhtia antavaa osaamista, olipa se projektijohtoa tai tekniikkaa.

Jotta pystymme tekemään työtä kaikissa oloissa, täytyy löytää ne ohuet yhteiset säikeet, joissa aidosti ollaan samaa mieltä, tai missä on kyseessä yhteinen etu.

Yksi käytännön esimerkki on Krasnyi borin ongelmajätekeskus. Tämä pitäisi ratkaista hyvän sään aikana. Tahtoa ja osaamista riittää Venäjällä ja Suomessa. Nyt pitäisi vain jokaisen vastuuntuntoisen poliitikon ja virkamiehen edistää asiaa niin Suomessa kuin Venäjälläkin.

Työ on tuskallisen hidasta, ja sitä siivittää välillä julkinen päivittely, miten asia ei millään ratkea. Tästä huolimatta täytyy yrittää. Varmaa on, ettei kirveen kaivoon heittäminen ratkaise yhtäkään ympäristö- eikä muuta ongelmaa.