Liikemiehet haalareissa

Tämän vuosituhannen puolella tuottajan osuus ruuan hinnasta on PTT:n mukaan pudonnut neljä prosenttiyksikköä (MT 15.8.). Ruuan hinta on samaan aikaan vain noussut.

Neljä kadonnutta prosenttiyksikköä kertovat maatilojen toiminnan tehostumisesta. Meidän tulee tarkastella tätä faktaa vuosituhannen alun tilanteesta. Silloinkaan kannattavuus ei ollut hääppöistä. Tuottajat nyhjäisivät tyhjästä.

Tuotannon kehitys on näkynyt siinä, että saamme yhä suomalaista ruokaa, EU:n jäsenmaksuja takasin kotimaahan ja kaivattuja työpaikkoja harvaan asutuille seuduille.

Omistajina tuottajat eivät ole kunnostautuneet, jos katsotaan lihatalojen tulosta tai niiden maksamaa tuottajahintaa.

Suomalaiset lihantuottajat ovat tilanteessa, jossa on parempi tehdä jotain, kuin olla tekemättä mitään. Lihaosuuskunnat ovat heränneet käyttämään valtaansa. Vai ovatko? Osakeyhtiön johdon toiminta kuvastaa omistajien tahtoa. Muuten saa potkut.

Pitäisikö osuuskuntaa edustaville tahoille laittaa palkkaus, joka on suoraan verrannollinen tuottajahintaan? Mitä lihan tuottajat hyötyvät useasta osuuskunnasta?

Jos lihaosuuskuntien yhdistyminen ei ole mahdollista lainsäädännön takia, miten S-ryhmä on mahdollinen?

Lihatalon tuloksen voisi tulouttaa tuottajille myös tulosta ja myytyä lihamäärää korreloivilla bonuksilla, jotka olisivat veroja edeltävä menoerä, eikä jakokelpoista tulosta. Tällöin tuottajien ja osakkeenomistajien tavoitteet olisivat edes kutakuinkin samat.

Kannattavuusahdingossa tuottajat ovat alkaneet etsiä keinoja murtaa kaupan kukkoilut. Polkuhinnoittelun paineessa maatilat näyttävät jakautuvan pieniin ja jättiläisiin.

Suoramyyntituotteille ja lähiruualle on kasvava kysyntä. Jokainen suoramyyntitila on paikallinen brändi jo syntyessään. Pienien tilojen tuotteet myydään tilan omalla tuotemerkillä ja ovat usein erikoistuotteita, joissa on hyvä kate. Markkinat ovat pienet ja paikalliset.

Toiseksi yleiseksi tilatyypiksi näyttäisi kehittyvän jättiläistilat, jotka tekevät teollisuuden tai kaupan kanssa tiivistä yhteistyötä, niin tuotantomäärien hallinnassa kuin hinnoittelussakin.

Tuottajat sekä teollisuus pystyvät yhdessä tuotantomäärien hallitsemisella vastaamaan tehokkaasti kysyntään ja tarjontaan. Kuluttajat eivät tästä kärsi, jos kaupan kilpailua on tarpeeksi.

Maatalous on kilpailuympäristö, jossa osapuolina ovat tuottajat, teollisuus, kauppa, kuluttajat, lainsäädäntö ja tuet.

Maatilalla pitää olla oma taktiikka. Kilpailussa erikoistutaan, liittoudutaan, poistutaan alalta tai voitetaan. Kaikki voivat olla hyviä vaihtoehtoja. Tärkeintä on, että ei sorruta talkoisiin. Jos talkoisiin ryhdytään, niin se pitää tiedostaa.

Elintarvikkeiden tuotteistaminen tulee yhä tärkeämmäksi. Tästä esimerkkinä Snellmannin Kunnon jauheliha, kuivatut suolalihat karkkihyllyjen vieressä tai erilaiset viinit. Kaikki nämä ovat tuotekehittelyn ja markkinoinnin suunnittelemia. Jos markkinoita ei ole, luodaan ne.

Vapaakauppa toimii molempiin suuntiin. Periaatteessa tuotteita ei kannata suunnitella Suomeen, vaan isommille markkinoille, joissa riittää kysyntää.

Tuottajien ja elintarviketeollisuuden yhteistyöllä vältytään tilanteelta, jossa teollisuudella ei ole raaka-ainetta uuden tuotteen kehittämiseen tai markkinoiden valtaamiseen, ja jossa teollisuus ei olisi tuottajasta riippuvainen.

Talouslehti Bloomberg uutisoi maatalouteen sijoittavien rahastojen suosiosta (MT 26.8.). Maatalous on menossa ison ja tuottoisan bisneksen kategoriaan, johon virtaa investointirahaa. On hyvä muistaa, että yleensä se, mikä tapahtuu maailmalla tapahtuu ennen pitkää myös täällä.

Suomen farmarit venyy ja paukkuu. Maatalous ei Suomesta mihinkään häviä, se vain muuttaa muotoaan.

Sain olla kädessänne olevan lehden kesätoimittajana. Hienointa oli huomata, että koko Suomi elää ja hengittää. Tämä unohtuu helposti valtamediaa seuratessa.

Maaseudun elinkeinot tarvitsevat tietoa ja puhdasta dataa omasta toiminnastaan ja ympäristöstään, niin omasta pitäjästä kuin maailmaltakin. MT tarjoaa molempia.