Kiltistä partiolaisesta omahyväiseksi tähdeksi

Olen hämmentynyt. Lähes päivittäin mietin, mihin suomalaisilta ovat kadonneet hyvät käytöstavat. Lukija suonee anteeksi alun pääkaupunkimaiset esimerkit. Niiden takaa löytyy jotain, mikä liittyy yleisemmin kansamme nykymenoon.

Liikenteessä näkee yhtä paljon vilkuttomia kaistanvaihtoja kuin vilkun käyttöä. Ohituksista palattaessa kiilataan ihan eteen ja takapuskurissa roikutaan. Kun mennään moottoritielle, ajetaan vasenta kaistaa, vaikka oikealla olisi kuinka tilaa.

Meille uskotellaan Helsingin olevan ruuhkainen kaupunki. Todellisuudessa miljoonametropolimme yltää eurooppalaisessa tilastossa vain 20:n huitteille.

Niin pyöräilijät kuin jalankulkijat kulkevat laput silmillä ja niska jäykkänä. Ympärille ei tarvitse katsoa edes oman turvallisuuden vuoksi.

Junaan ja linja-autosta ei pääse ulos, kun sisään haluavat seisovat avautuvien ovien edessä massana, jossa on nippanappa yhden ihmisen mentävä kolo. Ravintolan ja kaupan tiskeillä voit olla varma, että joku kiilaa. Konserteissa seistään muiden edessä tanssimassa istumapaikoilla, vaikka seisomakatsomo olisi sitä varten.

Anteeksipyyntö on vielä vaikeampaa kuin kaupungistumisen alkuvaiheissa. Edes kuuluisaa ”oho”-sanaa ei lipsahda. Itsekäs käytös on siis tarkoituksellista – ei vahinko.

Roskat jäävät sinne, minne ne sattuvat kädestä putoamaan. Olutlaatikot ja pikaruokakääreet kulkevat laukussa tai autossa siihen asti, kun ne on käytetty. Tyhjinä ne muuttuvat niin painaviksi ja tilaa vieviksi, että ne on ihan pakko viskata tienvarteen.

Televisiot, vessanpöntöt ja kodin jätesäkit kuljetetaan jopa kymmeniä kilometrejä moottoritien varteen. Jäteaseman olisi luullut ollut lähempänä.

Opettajia häiritään soittamalla tai tekstittelemällä heille iltamyöhällä ja viikonloppuna. Omaa lasta puolustetaan kuuntelematta, millaisia kokemuksia muilla on hänen käytöksestään. Koulukiusaajassa ei ole vikaa, vaan kiusatussa.

Moni nuori ja nuori aikuinen käyttäytyy onneksi nykyisin joustavammin keski-ikäiset vanhempansa. Varsinkin palvelualoilla tapaa päivittäin nuoria, joilla on asenne kohdallaan.

Sitten nuorten joukosta löytyy näitä pikkupissiksiä ja ilkimyksiä. Kun kuuntelee junassa parin 13-vuotiaan v-litaniaa, tulee mieleen, että kotona ei taideta suorittamisen ja kuluttamisen kiireeltä ehtiä edes jutella. Samantasoista kuulee nimittäin monen aikuisen suusta – yleensä kun on rentouduttu ottamalla pari ”sivistynyttä”.

Vanhemmille lasten käytös voi tulla yllätyksenä. Tai sitten ongelmaa ei nähdä, kun itse käyttäydytään samoin.

”Mulle heti kaikki” näkyy myös politiikassa. Vain kaksi vuosikymmentä oman talouskriisin jälkeen olemme ylivertaisia taloudenpidossamme muihin eurooppalaisiin nähden. Sen sijaan, että aidosti auttaisimme toisia kokemustemme nojalla, vaadimme erityiskohtelua, ettei meidän vaan tarvitse luopua ja joustaa.

Sisäpolitiikka on ryhtynyt johtamaan kansainvälistä politiikkaa. Muutamassa vuodessa partiolaisesta on tullut poikkeuksia vaativa maailmantähti, jollaisia ovat aiemmin olleet Britannia, Berlusconin Italia ja Puola.

Kulttuurimme muutos on minulle hyvin vierasta. Missä on peruskäytös, jossa otetaan asiallisesti huomioon niin tutut kuin vieraat? Sellaiseen ainakin minut kasvatettiin. Tiedä sitten, menikö mitään perille.

Me suomalaiset emme ole lipeviä small talkin taitajia emmekä huippusosiaalisia – eikä tarvitsekaan. Kulttuuriimme eivät kuitenkaan ole kuuluneet viisastelu ja ylimielisyys. Elämänmenomme perustana on ollut ystävällisyys ja tiukan paikan tullen yhteen hiileen puhaltaminen, niin yksin hiihtäjiä kuin olemme ehkä olleet.

On kuin luterilaisesta liiasta vaatimattomuudesta ja kiltteydestä olisi parin vuosikymmenen vaurastumisen ansiosta siirrytty toiseen ääreen. Omahyväisyys leimaa niin kansalaisia kuin kansakuntaa.

Nokian lopetustietoja lukiessa olen ajatellut, kuinka karuina voivatkaan seuraukset pian tuntua. Tässä asenneilmastossa siitä tulee monelle kova koulu.

Sanonnan mukaan ylpeys käy lankeemuksen edellä. Omahyväisyys on minun ymmärrykselläni juuri sitä: ylpeyttä.