Joulun tahmatassut
Kristiina hurmerinta
Mitä joulu olisi ilman pieniä viettelyksiä? Kauppiasperheen lapsina saimme joka jouluksi tukkuliikkeestä suuren suklaarasian lahjaksi. Se avattiin ensi kerran aattona joululahjojen jälkeen. Voi sitä miettimistä ja harkintaa. Sai ottaa vain yhden. Valintaa pohdittiin pitkään ja hartaasti.
P
istä sinne koppaan vielä marmelaatia ja topleroonia, huikkasi mies Tallinnan laivalla.
”Oisin minä halunnu sitä hajuvettäki”, tuumasi nainen.
”Otetaa, otetaa. Itellen käyn ottamassa par pulloo makuvettä”, innostui ukko entisestään.
”Et kyllä mäne”, sihahti eukko.
”Sinä aena yrität meärätä”, jupisi ukko.
Hyllyn välissä nahistiin tovi. Kaiuttimet soittivat tsingel bellsiä. Ohi purjehti tuoksupilvessä itsensä marinoinut frouva.
”Ota sinnäi kaks pulloo sitä hajuvettä. Ja jottae rasvoo vielä”, mairitteli mies kossukorin luona.
Emäntä laski nopeasti hyödyt ja haitat. Ja eikun menoksi. Isäntä pisti myhäillen kiteen kirkkaat koriin.
”Ja mieli hellä on kristityllä”, hyräilin mielessäni, kun bongasin pariskunnan varsin punaposkisina puhvettijonosta.
”Mää otan tuon”, sanoi siskoni vain peruuttaakseen kohta valintansa.
Notkuttiin avonaisen rasian äärellä kaulat pitkällä.
”En haluais niitä tarttuvia”, sopersi pikkuveli ja zoomasi rasiaan.
Hänelle oli muutaman kerran sattunut liköörikonvehti. Aikansa näpeissään namua pyöriteltyään se oli rikkoutunut. Tahmatassut tarttuivat kiusallisesti vaatteisiin.
Vuosikymmenet eivät ole haalistaneet upeiden suklaarasioiden lumoa. Se oli luksuksen luksusta kaiken maailman karkkien äärellä kasvaneille lapsillekin.
”Vain yksi”, sanoi isä, ja juuri se teki hetkestä maagisen ja unohtumattoman kokemuksen.
Samanlaisella hartaudella kasvatti tahmatassuveljeni purukumipuutaan karviaismarjapensaan katveessa kesällä 1966. Hän oli kiehnännyt kauppias-äitini jaloissa ja häirinnyt työntekoa.
”Siinä on purukumipuun siemeniä. Mee kylvämään”, oli äiti kuiskannut pojalle.
”Vartta se kasvaa, mutta ei tee hedelmää”, tuumasi pikkuveli, kun tiedustelimme hymy suupielessä häneltä purukumipuun vointia.
”Pystyyköhän tekemään kääreet?” pohti toinen veli, joka odotti sadoksi Batman-keräilykuvia.
Pojat kastelivat ja vaalivat taintaan. Äitiä alkoi painaa huono-omatunto.
”Kirjottakkaa pojat joulupukille, se voi olla ne sen purukumipuut tuottosampia”, ehdotti äiti.
”Hyvä idea”, hihkasivat pojat ja ekaluokalla oleva isoveli väänsi harakanvarpaat paperille.
Aattona poikien paketista purkautui batmania ja jenkkejä.
”Sillä onnistui”, hihkaisivat pojat yhdestä suusta.
Muistelin syksyllä poikien purukumipuuta, kun istutin kahdeksan omenapuuta puutarhaamme.
Saisimme muutaman vuoden kuluttua hilloja ja marmeladeja omista puista. Miten hienoa olisikaan sipaista lusikkaleipien täytteeksi omaa marmelaadia.
”Miks sää näin paljon laitat?” ihmetteli lapsenlapsi puujonojani.
”Näistä saadaan omenoita, hilloja ja vielä jouluksi hyvää ainesta marmeladikarkkeihin”, kerroin.
Viisi päivää ennen joulua istumme kuistilla katselemassa sokerihuurrettua maisemaa. Parvi lintuja pyrähtää omenatarhaani.
”Siellä ne kasvaa, mamin vihreet kuulat”, huokaa lapsenlapsi tahmatassuveljelleni.
”Vai oikein vihreitä kuulia?” hymyilee veli.
”Joo, ne tulee noista puista sitten seuraavaks jouluks.”
Artikkelin aiheetOta kantaa aiheisiimme
Voit lähettää mielipiteesi julkaistavaksi MT:n Lukijalta-palstalla painikkeesta tai sähköpostitse: lukijalta@mt.fi.
- Osaston luetuimmat
