Hanki kertoo kulkijasta

Hankeen piirtyvät jäniksen jäljet ovat lumijäljistä yleisimpiä ja tunnetuimpia. Helposti tunnistettava jälki opitaan usein jo lapsena. Metsäjäniksen ja rusakon jäljen erottaminen toisistaan taas saattaa olla hankalaa jopa ammattilaisille. 

Eläimet noudattavat yllättävän uskollisesti samoja reittejä, siksi hangella saattaa usein nähdä saman eläimen eri-ikäisiä jälkiä. Sulaminen tai uusi lumi muuttavat jäljen ulkoasua nopeastikin. 

Kun lumi peittää varviston jänikset käyttävät ravinnokseen puiden versoja, silmuja ja kuorta. 

Pienten nisäkkäiden kuten lumikoiden ja kärppien jälkien erottaminen toisistaan on haastavaa. Lajit tunnistetaan jälkien koon perusteella. 

Valkohäntäpeuran jälki on mahdollista sekoittaa metsäkauriin samanmuotoiseen jälkeen. Valkohäntäpeuran jälki on kuitenkin selkeästi suurempi. 

Linnun jäljet on helppo erottaa nisäkkäiden jäljistä. Pihapiirin lintujenruokintapaikan ympäristöön piirtyy usein harakan kookkaat varpaanjäljet. 

Oravan takajalan jäljestä erottuu viisi varvasta, etujalan jäljessä vain neljä. 

Lumijälkiä kuvatessa kannattaa asettaa jotain tunnistettavaa mittakaavaksi, muuten jäljen kokoa on mahdoton myöhemmin arvioida. 

Ketun jälkijonon ulkoasu vaihtelee huomattavasti kulkutavan mukaan. Ketun ja saman kokoisen koiran jäljet erottaa toisistaan parhaiten kulkutapaa tarkastelemalla. 

Kun metsäkanat kuten riekko tai teeri lähtevät lentoon suojaisasta kiepistään, iskevät siivet usein lumenpintaan sievän lumienkelin. Siivenjälkiä lumeen jättävät myös petolintujen hyökkäykset. 

Hangen pintaan piirtyvät sievät siivenjäljet – selvä lumienkeli. Jokin metsäkanalintu, kenties riekko, on lehahtanut lentoon suojaisasta lumikuopastaan, kiepistä.

Lumen kätköissä yöpyvät kaikki metsäkanalintumme – metso, teeri, pyy ja riekko. Suojaisassa kiepissä lintu on turvassa pakkaselta ja pedoilta.

Se on, paitsi sopeutumista kylmään talveen, myös päiväkirjamerkintä, joka kertoo lintujen elämästä ja tavoista tiedonjanoiselle ihmiselle.

Samalla tavalla kaikki lumelle jäävät jäljet, askelpainallukset, jätökset ja ruokailuntähteet kertovat eläinten liikkeistä ja tavoista ja tarjoavat luonnontarkkailijalle iloa ja tutkijoille kallisarvoista tietoa.

Kiepin vieressä on paljaaksi kaluttu oksa. Talttahampaat ovat vieneet vesasta kuoren ja silmut. Mikäli ruokailutapa ei vielä paljasta syyllistä, sen tekee viimeistään jälkijono. Tämän tuntee lapsikin – metsäjänis!

Metsäjänis on lumisessa maastossa liikkumisen mestari. Se suorastaan liitää hangen pinnalla, apuna sillä on karvaiset käpälät ja kyky levittää niitä tehokkaammin kuin esimerkiksi rusakolla.

Jäniksen ruumiin paino jakaantuu jalkapohjien yhteenlasketulle pinta-alalle kaikkien optimaalisimmin, toisin kuin esimerkiksi suhteessa pienijalkaisen ja painavan hirven.

Lumisessa maastossa liikkuvalle tärkein seikka on se, ettei uppoa liian syvälle. Uppoaminen kuluttaa energiaa, hankaloittaa liikkumista ja vaikeuttaa saalistusta ja pakenemista.

Osa eläimistä on sopeutunut liikkumaan lumessa toisia paremmin, myös eläinten jalat voivat myös muuttua talvea varten.

Esimerkiksi riekon jalat ovat kesäisin lähes paljaat, talvella jalkoihin kasvaa höyhenpeite ja kynnet saattavat olla kesäisiin verrattuna huomattavasti pidemmät.

Talvijalalla kiepin kaivaminen sujuu sutjakammin ja jalka kantaa hangella paremmin.

Vastasatanut ja maastonpinnan peittävä lumiharso on kuin tyhjä taulu, johon piirtyy eläimen koko päivän kaari kulkureitteineen, ruokailuineen ja lepopaikkoineen sekä saalistajien pakeneminen, harhautukset ja mahdollinen kuolema.

Hangesta voi lukea, päättyikö myyrän matka ketun yllättävään loikkaan vai pöllön lumeen iskemiin painaumiin?

Lumi paljastaa myös eläinten salaisuudet, kuten oravien talvikätköpaikat ja piilopaikaksi käyvät pensaat ja kolot.

Kun opettelee tunnistamaan eläinten jäljet, tietää välittömästi mitkä lajit ovat talvisessa pihapiirissä tai pellonreunassa vierailleet.

”Eläinten jälkien tunnistaminen saattaa kuitenkin olla hankalaa, jopa mahdotonta”, varoittaa lumijäljet tunteva Marcus Wikman Lumijälkiopas teoksessaan.

Wikman muistuttaa, ettei jälkien tunnistamisessa tule kiinnittää liikaa huomiota yksittäiseen jälkipainallukseen vaan jälki tulisi nähdä kokonaisuutena, jälkijonona.

Erityisesti syvässä lumessa, jossa yksittäiset jäljet eivät erotu, on tutkittava jäljen kokoa, askelpituus ja niin edelleen. Vain kokonaisuuden hahmottamalla pääsee jyvälle lajista.

Tassut, sorkat ja käpälät jättävät kaikki erilaisen jäljen. Mutta minkä eläinten jälkiä maastossa sitten eniten risteilee?

”Lumijälkilaskennoissa metsäreittien viisi runsainta jälkienjättäjää ovat metsäjänis, hirvi, kettu, valohäntäpeura ja orava. Viljelysmaiden linjoilla runsaimpia ovat vastaavasti rusakko, kettu, metsäjänis, orava ja metsäkauris”, Luonnonvarakeskuksen erikoistutkija, Pekka Helle listaa.

Jäljestäjän unelmatilanteessa on pari kolme senttiä nuoskalunta kovalla pinnalla, silloin jälki piirtyy selkeästi ja tunnistaminen helpottuu, kun esimerkiksi varpaiden määrä on mahdollista laskea.

Varpaiden laskemisella pääseekin jo pitkälle tunnistusprosessissa. Koira- ja kissaeläimen jalassa on neljä varvasta, sorkkaeläimellä vain kaksi, näätäeläimillä ja karhulla taas viisi.

Ettei kaava olisi liian selkeä, niin esimerkiksi oravalla on takajaloissaan viisi varvasta ja etujaloissaan vain neljä.

Syvään lumeen eivät varpaat piirry, jää vain jono erikokoisia kuoppia.

Myös kulkutapa vaikuttaa merkittävästi jääviin jälkiin. Eläinten liikkumistapoja ovat loikka, laukka, ravi ja käynti.

Jälkien iän määrittäminen saattaa myös osoittautua haastavaksi erityisesti talvina, joina tuoretta lunta sataa vain harvakseltaan.

Kevättalvella myös aurinko alkaa hyvin nopeasti sulattaa jälkeä reunoilta, saaden sen näyttämään paljon todellista ja alkuperäistä kokoaan suuremmalta.

Eläinten jälkiä seuratessani huomaan nopeasti niiden astuvan valmiisiin kuoppiin, eli etu-, ja takajalan jäljet ovat päällekkäin. Tämä myös omalta osaltaan vaikeuttaa tunnistusta.

Erityisesti upottavassa lumessa tai muuten hankalissa olosuhteissa eläimet suosivat mielellään omia tai toisten eläinten jälkiä: syntyy polkuja.

Toki jäniksen polkua viekkaana kulkevalla ketulla saattaa siintää mielessä myös saalis.

Jänis puolestaan saattaa hämätä saalistajaa pitkillä sivuloikilla tai edestakaisilla jälkijonoilla.

Samat harhautukset hämmentävät usein myös lumijälkien seuraajaa.

Onko vauhti ollut verkkainen vai oliko kulkijalla kiire? Ollaanko oltu ruuanhaku- vai pakomatkalla, mistä on tultu ja mihin menty?

Kaikki tämä piirtyy talven valkoisen päiväkirjan sivuille.