Iloisesti umpihankeen

Ehkä minä kirjoitan itselleni, Heidi Jaatinen pohtii. Selvittääkseni asioita. 

Saako esitellä?

TEKSTI: Mia Palokallio KUVA: Hanne Manelius Kiuruvedellä

Kirjoittaminen käy hyvin maalla-asuvalle: ei tarvitse esiintyä muille ihmisille, vaan voi kirjoittaa omassa kammiossaan, sanoo kirjailija Heidi Jaatinen vakavalla naamalla.

Jaatinen itse ei vaan taida olla varsinaisesti kammioon sulkeutuvaa tyyppiä. Paitsi kirjailija, hän on lypsykarjatilan emäntä, luokanopettaja ja neljän lapsen äiti. Vanhin lapsista on lukiossa, nuorin tokaluokkalainen.

Sitten tulee vielä teatteri. Ilmaisutaidon opettaja Heidi Jaatinen perusti harrastajateatterin Kiuruvedelle kuusitoista vuotta sitten. Nykyisin hän toimii sen taiteellisena johtajana.

Jotenkin Jaatisen roolit kuitenkin täydentävät toisiaan, ainakin osittain. Kun hän jätti esikoiskirjan kustantajalle, alkoi näytelmän työstäminen näyttämölle. Opettaminen ja maanviljely sopivat Jaatisen mielestä loistavasti yhteen: kun koulu loppuu, laidunkausi alkaa.

Sopii myös mainiosti, että kirjailija opettaa ekaluokkalaisia lukemaan. Sen sijaan opettajan työn ja kirjoittamisen yhdistäminen onkin sitten toinen juttu. Pienten koululaisten kanssa ei auta haaveksia. ”Opettaminen on hektistä, lasten kanssa on oltava sataprosenttisesti läsnä.”

Kun kotonakin on pieni koululainen, kirjoittamiselle täytyy järjestää aikaa. Jaatinen tekee opettajana nelipäiväistä viikkoa. ”Kirjoitan perjantaisin ja viikonloppuaamuisin, kun tv:stä tulee lastenohjelmia.”

Esikoiskirjan julkaiseminen vajaa vuosi sitten oli Jaatiselle iso juttu. ”Tuntui oudolta, että mun kirja on myynnissä ja tuntemattomat ihmiset ostaa sen. Nyt olen jo tottunut ajatukseen.”

”Kirjoittamisen aloittaminen liittyi aikanaan kolmenkympin kriisiin, tuli valtava tarve saada ilmaistua itseään. Vaikka sitähän näytteleminenkin on.”

Kirjoittaminen alkoi näytelmäteksteistä, joita Jaatinen työsti Itä-Suomen taidetoimikunnan kirjoittajakurssilla. ”Siellä joku totesi, että tekstit sopisivat paremmin romaaniin.” Tie kirjailijaksi kulki Oriveden opiston ja Gummeruksen kirjoittajakoulun kautta.

Esikoisromaani Ei saa katsoa aurinkoon kertoo pienen hyväksikäytetyn Lennu-pojan tarinan. Elämänmakuinen, samaan aikaan kipeä ja lämmin tarina vie 70-luvun Savon sydänmaille.

Lennun tarinan kertomiseen Heidillä oli kova tarve. ”Olin kuullut tarinan. Siitä tuli vihastuminen ja voimaton olo. Kaipa minulla on maailmanparantaminen jossain takaraivossa. Tosin opettajana täytyy varoa, ettei ole kirjoittaessaan liian opettavainen.”

Kipeästä aiheestaan huolimatta Lennun tarina on selviytymistarina: Lennulla on mummo, vankka ihmissuhde, jonka avulla poika sinnittelee eteenpäin elämässään.

Lennun tarinaan Jaatinen on ammentanut lämpöä ja tunnelmia omasta lapsuudestaan. ”Muistan hyvin oman lapsuuden mummun luona, missä olin paljon. Muistan miten makasin räsymatolla ja miltä se tuntui. Oli paljon aikaa ajatella ja painaa niitä asioita mieleen. Lennun mummossa on omia mummojani.”

Jaatisen esikoiskirja on saanut hyvän vastaanoton sekä kriitikoilta että lukijoilta. ”Huvittavinta oli saada aamuyöllä puoli neljältä tekstari joltain tuntemattomalta mieheltä, joka oli saanut silloin kirjan luettua ja se oli koskettanut.”

Jaatisten lypsykarjatila on Jari-isännän kotitila. Sukupolvenvaihdos tehtiin kymmenisen vuotta sitten. ”Silloin pohdittiin, tehdäänkö pihatto vai maailmanympärimatka. Tehtiin itsekäs ratkaisu ja tehtiin se matka. Pidettiin kaikki lomat etukäteen, oltiin kolmen lapsen kanssa reissussa puoli vuotta.”

Sittemmin on tehty vielä Intian-matka, kun perheen nuorimmainen haettiin sieltä. Nyt kuopuksella on haaveissa päästä joskus juurimatkalle Intiaan.

Lypsykarjatilan navettatöistä suurimman osan hoitaa Jari. Apuna olivat aluksi myös Jarin vanhemmat. ”Olivat aikanaan sukupolvenvaihdoseläkkeelle jäädessään niin nuoria, että pystyivät auttamaan paljon.”

Kesäisin kirjailija-opettaja-kolumnisti on lypsää lehmiä. Mutta kyllä emännän löytää navetasta talvisaikaankin. Lannanluominen tukee kirjailijan luovaa työtä.

”Astman takia minulla pitää olla navetassa kypärä päässä. En pysty puhumaan siellä kenellekään, enkä kuule mitään. Niinpä siinä lantaa luodessa on sitten aikaa ajatella”, Jaatinen toteaa.

Syksyn mittaan Jaatinen kävi kirjailijakiertueilla lähikaupungeissa ja Helsingissä. ”Isäntä on juuri nyt salaojittamassa peltoa ja voisin hänen puolestaan olla ojan pohjalla itsekin”, Jaatinen veisteli helsinkiläisyleisölle.

Jaatisten komea kotitalo tekee vaikutuksen. Uskomattoman järeät hirret on veistetty lähiseudun ikihongista. Vuosi sitten valmistunut talo on emännän itse suunnittelema. ”Pikkutytöstä asti olen piirrellyt unelmieni taloa ja nyt sain sen.”

”Heidi on piirtänyt taloja varmaan siitä asti kun me alettiin seurustella”, Jari virnuilee.

Jarin lapsuudenkodin viereen rakennettu taloa suunniteltiin ja tehtiin hartaudella. ”Lumihankeen piirrettiin pöydän mitat ja huoneet siihen ympärille”, Heidi kuvaa.

Kirjailija esittelee ylpeänä saunaa, jossa on tosin yksi puute: ”Nämä valot ovat sellaiset, ettei oikein hyvin näe lukea. Ehkä minun ei sitten tarvitse lukea saunassa”, hän hymähtää.

Jaatisen jaksamisen salaisuudet löytyvät läheltä. ”Rentoudun, käyn joka ilta saunassa ja varmistan muutenkin, että akut latautuvat. Pyrin siihen, etten aja itseäni piippuun.”

Luonto on myös tärkeä henkireikä. ”Olen ollut kova koluamaan luonnossa lapsesta lähtien.”

”En ole mikään suorittajatyyppi, lähden vaan ulos. Tykkään hiihtää, etenkin umpihankihiihtoa vanhat eräsukset jalassa, se on hienoa.”

”Onhan siinä oma filosofiansa. Joskus kuvittelen, että palaan vielä vanhoille hyville laduille. Mutta sitten lähden kuitenkin uusille urille”, Heidi Jaatinen hymyilee.