Siunattu kylvö

Viime vuosisadan merkittävin katolinen teologi Karl Rahner sai kerran kirjoittaakseen esipuheen ystävänsä runokirjaan. Rahner oli tuottelias kirjoittaja: esipuhe on 25:n sivun mittainen artikkeli ja ajatuskoe runoilijan sanojen ja papin sanojen yhtäläisyyksistä ja eroavuuksista.

Sanat Rahner jakaa hyötysanoihin ja perus­sanoihin. Edelliset tyydyttävät päätä, jälkimmäiset ottavat ihmiset valtaansa ja valaisevat heidät. Vaikka aine onkin samaa, H2O on eri ilmaisu kuin vesi.

Toisessa yhteydessä Rahner antaa perussanoista 18 esimerkkiä. Lista alkaa kukinnalla, yöllä ja tähdellä ja päättyy suudelmaan, salamaan, hengitykseen ja hiljaisuuteen. Vaikka toisin luulisi, välissä ei ole viljaa, kynnöstä tai laihoa. Eikä kylvöä.

Ensi viikolla siunaan Ruskolla ensi kerran kylvön – vieläpä Piispantalon pellolla. Oli jo aikakin. Kysymys ei ole kylvöstä vain sanana, vaan myös todellisuutena. Sellaisenakin se ottaa valtaansa ja valaisee.

Vaikka kylväjä ei enää viskokaan siemeniä vakastaan ja vaikka moni kaupunkilainen ei koskaan ole nähnyt minkäänlaista kylvämistä, kuva, sana ja todellisuus pitävät pintansa.

Vaikka traktorit olisivatkin satelliittiohjauksessa, oraalle kylvö edelleen nousee luonnostaan. Ja niin kuin Seitsemän veljeksen Jukolassa ”aaltoili teräinen vilja”, sellainen on yhä siunattua, kun se nytkin lainehtii.

Kun siunataan ”itsenäisen Suomen sadannet kylvöt”, meitä edeltäneisiin sukupolviin rakentuu suora yhteys. Jokainen meistä on olemassa siksi, että ”myös isämme uskoivat ennen ja kylvivät, leikkasivat” (virsi 178). Ja äidit.

Jokainen maata viljelevä pitää elämää yllä. Hän jatkaa elintärkeää perinnettä. Sellaisesta voi syystä olla ylpeä.

Siunauksesta ei ole maatalouspolitiikaksi eikä se sellaisenaan ratkaise maatilojen ahdinkoa tai muuta murroksen suuntaa. Siunauksessa kuitenkin lausutaan perussanoja, joissa avautuu olennainen totuus.

Me kuulumme yhteen maan kanssa ja taivaan kanssa. Me olemme yhtä keskenämme ja menneiden sukupolvien kanssa. Yksin meitä ei meidän Jumalamme jätä.