Lasisen lapsuuden varjo on pitkä

Isäni käytti alkoholia lähinnä viikonloppuisin. 1950-luvulla hän oli töissä viikot palaten lauantai-iltana kotiin. Minä aloin lauantaina jo hyvissä ajoin jännittää: tuleeko isä humalassa kotiin. Tavallisesti tuli.

Ei hän ollut pahapäinen humalassa ollessaan, mutta kotona puhkesi kamala riita. Minulla oli paha olo. Itkin itsekseni, mutta ei ollut ketään kenelle olisin kertonut. Äitiä pidin osaksi syyllisenä, sillä hän aloitti riitelemisen.

Jouluaatto oli minulle vuoden tuskallisin päivä. Isä humalassa eikä joulurauhasta puhettakaan. En voinut iloita mistään joululahjastakaan. Paras lahja minulle olisi ollut raitis isä ja rauha maassa.

Miten selviydyin? Pakenin kirjojen maailmaan. Samaistuin Runotyttöön ja Vihervaaran Annaan. Opin painamaan pahan olon sisimpääni. Mutta pelko jäi varjostamaan elämääni.

Ahdistun riidasta. Mietin selviydyinkö vai varjostavatko lapsuuden traumat vieläkin, vaikka tapahtumista on jo kuusikymmentä vuotta?

Minun isäni, joka nyt on edesmennyt, joutui olemaan sodassa ja kokemaan sen myötä järkyttäviä muistoja. Nuorena poikana hän oli altis vaikutteille, jossa viina ja tupakka olivat osallisena. Kun rauha tuli, hän jatkoi alkoholin käyttöä, joka lisääntyi.

Isä perusti perheen, sai lapsia ja viljeli maata ahkerasti. Meille jokaiselle lapselle on isästä muistona hänen viinan juonti ja humalainen käytös, jolloin hänen tunteensa heittelivät laidasta laitaan.

Oli aggressiivisuutta, mutta myös herkkää tunteellisuutta. Kun isä herkistyi, hän alkoi laulaa ja pyysi meiltä lapsilta, että viekää isä ommaa kottii. Se tarkoitti, että hän halusi päästä syntymäkotiinsa Karjalaan. Kun hän niin lausui, tulivat kyyneleet.

Kun isä oli levoton, äiti pyysi minua laulamaan isälle kitaran kanssa. Niin tapahtui, ja kun lauloin, isä yhtyi lauluun ja nukahti sen jälkeen. Olin jo pienenä terapeutti ja se oli aika iso rooli. Isän alkoholin käyttö vähentyi iän myötä ja loppui kokonaan.

Kun muistelen aikuisena lapsuusaikaani, olen hyväksynyt ja antanut anteeksi isälle. Isä ei tahallaan aiheuttanut perheelleen mielipahaa vaan hän oli olosuhteiden uhri.

Se että hän jaksoi taistella viinasta eroon, oli hänen sankarityönsä. Isä, olet aina minulle rakastava isä, kiitos sinulle kaikesta!

Tyttäresi

Olen syntynyt kesällä 1963 perheeseen jossa oli jo viisi lasta ennen minua. Isäni oli sotainvalidi ja äitini on sotaorpo. Vanhempieni sotaan liittyvät traumat vaikuttivat vahvasti lapsuuteeni.

Isä näki sotapainajaisia ja alkoi turruttaa henkistä pahaa oloaan alkoholilla. Alkoholi ei hänelle sopinut, ja hän muuttui ilkeäksi ja aggressiiviseksi juotuaan.

Lapsuus oli täynnä pelkoa, väkivaltaa, ahdistusta, häpeää. Asioista ei koskaan puhuttu – ei kotona eikä kodin ulkopuolella. Toki naapurit tiesivät, millaista elämämme on, mutta he olivat kuin eivät olisi tienneet mitään.

Pahinta vaihetta jatkui muutaman vuoden ennen isän kuolemaa. Hän pyysi anteeksi tekojaan ennen kuolemaansa.

En tiedä, voiko minua sanoa selviytyjäksi, sillä elämäni on ollut jatkuvaa taistelua. Minulla ei ole minkäänlaista itsetuntoa, ja olen kärsinyt vuosikymmeniä mielenterveysongelmista.

Lapsena en ymmärtänyt isän käytöstä, mutta aikuisena tajusin, että hänkin oli uhri – sodan uhri. Olen lukenut paljon kirjoja, joissa kerrotaan sodan jälkiseurauksista.

On surullista, että tälläkin hetkellä päättäjät tuntuvat oikein ”haluavan” sotaa, vaikka jokainen normaali ihminen ymmärtää, että sodissa on aina vain häviäjiä. Sodan inhottavat jälkivaikutukset jatkuvat seuraavienkin sukupolvien elämässä.

Sota jatkuu mielissämme

Isäni käytti alkoholia. Ei mikään rapajuoppo, mutta kaikki oli liikaa. Kun hän kävi asioilla kirkonkylällä, tiesin että seuraavana päivänä isä on juovuksissa. Samoin, jos hän lähti iltamiin. Ei omin jaloin sieltä päässyt kotiin. Väkivaltainen hän ei onneksi ollut.

Joskus hän joi kotona vähän, luuli ettei me lapset huomata. Pullo oli piilossa, näimme sen joskus lakin alle piilotettuna. Silloin isä luuli olevansa vitsikäs. Silloin hän myös arvosteli äitiä, joka teki parhaansa, että meidän lasten elämä olisi mahdollisimman huoletonta.

Koululaisena häpesin isää, enkä uskaltanut pyytää kavereita meille yöksi. Tiesin, että isä silloin ottaisi ”rohkaisuryypyn”, eikä olisi aito käytökseltään. Olin myös kateellinen koulukavereille, joiden isän tiesin olevan raittiin.

Selvin päin isä oli mukava ja olinkin isän tyttö.

Toivoin aina, että saan raittiin miehen, ja sainkin. Olemme olleet naimisissa 30 vuotta ja olen lastemme puolesta ikionnellinen, että heillä on raitis, ihana isä.

Rauni