Kun on aika hyvästellä

Leena Kurikka ei vielä halua jättää jäähyväisiä 27-vuotiaalle Socksille. Monta muuta ystävää hän on joutunut saattamaan viimeiselle matkalleen. 

Ystävänpuistossa ei ole kappelia eikä kristillisiä merkkejä, mutta kaunis taukotupa palvelee hiljentymispaikkana. 

Reino Haanpää ja Leena Kurikka tykkäävät, että hevosten hautausmaalla on oltava kaunista. ”Moni tulee tänne muistelemaan tärkeää hevosystäväänsä.” 

TEKSTI: Kirsi Haapamatti KUVAT: Johannes Tervo KUVITUS: Stiina Hovi Kurikassa

Kun Leena Kurikan quarter-tamma Kitty lopetettiin kotitallin pihamaalle, saivat ystävät käydä sanomassa sille jäähyväiset. Tai paremminkin tajuamassa sen, että Kittyä ei enää ole – kylmenevä ja jäykistyvä hevosenruumis tuo kuoleman peruuttamattomuuden lähemmäs kuin mikään.

”Tallillani käy paljon nuoria tyttöjä, jotka näin hevosten kautta oppivat elämän rajallisuudesta. Annoin mielelläni kaikkien Kittyn ystävien käydä jättämässä jäähyväiset. Toki he saivat hyvästellä Kittyn ennen lopetustakin, mutta on ihan hyvä nähdä, että hevosesta on nyt elämä pois. Luopuminen on silloin helpompaa”, Kurikka arvioi.

Ennen kuin ruho jäykistyi täysin, oli Kurikan vielä taitettava hevosen jalat tämän alle, luonnolliseen makuuasentoon. Jäykkää, jalat harallaan olevaa ruhoa on vaikea kuljettaa viimeiselle leposijalle. Surun hetkelläkään ei saa unohtaa käytännöllisyyttä.

Leena Kurikka pitää lännenratsastukseen ja luonnolliseen hevosmiestaitoon keskittynyttä Big Mama’s Ranch -tallia Etelä-Pohjanmaalla Kurikassa. Tallissa asuu kymmenisen hevosta.

Leena Kurikan puolitoista vuotta sitten lopetettu Kitty ja vain puoli vuotta sen jälkeen päivänsä päättänyt Lulu makaavat haudoissaan, kotipitäjässä sijaitsevassa Ystävänpuistossa. Se on Reino Haanpään pitämä hautausmaa hevosille, koirille ja muille lemmikkieläimille.

Puiston maan uumenissa lepää neljänkymmenen hevosen ruumiit. Haudat on koristettu kauniilla hautakivillä ja kukkasilla. Monessa hautakivessä roikkuu hevosen kuolaimet, tai sitä koristaa runo. Hautausmaan ”kappelin” virkaa toimittavassa hirsirakennuksessa on vieraskirja, jonka viestit tuovat kyyneleet silmiin.

”Ihana rakas tamma! Ikävä on vieläkin. Anteeksi ettemme ole päässeet käymään useammin sinua katsomaan. Ajattelemme sinua joka päivä. Emme koskaan unohda sinua!”

Ristejä ei eläinten hautausmaalla ole, mutta muutoin miljöö on kuin millä tahansa hautausmaalla. Tunnelma on vain hivenen luonnollisempi, sillä useimmat hautakivet ovat luonnonkiveä ja niiden värssyt ja koristeet persoonallisia. Paikka on juhlallinen, mutta samalla tavallinen ja rauhallinen.

Haanpään kautta voi tilata hevosen ruumiille kuljetuksen ja hautapaikan, hautakiven ja paikan ylläpidon. Palvelulle on kysyntää.

”Meillä on hevosia ja koiria Helsingistä asti. Kaikilla hevosenomistajilla ei ole maata, mihin haudata suuri ruho. Ja iso osa harrastehevosista ei kelpaa teurastamoille, koska niitä on ennen lopettamista yleensä pitänyt lääkitä”, Haanpää tietää.

Myös eettiset ja tunnesyyt vaikuttavat siihen, että omaa rakasta lemmikkiä ja kumppania ei haluta teurastaa.

”Ymmärrän sen täysin, vaikka pidän myös hevosen teurastamista asiallisena loppuna”, Haanpää sanoo.

”Monelle hevonen on tärkeä ja läheinen, ehkä läheisempi kuin kukaan ihminen. Teurasautoon taluttaminen ei tunnu kivalta ajatukselta, vaan hevoselle halutaan tarjota loppu kotitallilla, tutuissa ympyröissä. Siksi on tärkeää, että meillä täällä koko ketju kuljetuksesta kaivuutöiden tekijään käyttäytyy kunnioittavasti.”

Ystävänpuisto ei järjestä muistotilaisuuksia eikä ota ihmisiä katselemaan haudankaivuuta tai hevosen laskua hautaan, vaan ilmoittaa omistajalle, kun hauta on peitetty ja valmis.

Haanpään poikiensa Markon ja Nikon kanssa hoitamassa puistossa vieraileekin paljon ihmisiä hevostensa ja koiriensa haudalla. Moni osallistuu puiston kunnostustöihin ja istuttaa monivuotisia kasveja sen laidoille. Ystävien viimeinen lepopaikka kutsuu pysähtymään.

Vastuullinen hevosenomistaja jaksaa huolehtia myös hevosen lopettamisesta silloin, kun sen aika on. Eläinsuojelulaki kieltää turhan kärsimyksen aiheuttamisen eläimelle, ja lopettaminen sairauden tähden onkin se helpoin. Päätöstä ei tarvitse tehdä, jos sen tekee eläinlääkäri eläinsuojelullisin perustein.

”Onneksi ihmisellä on mahdollisuus antaa tämä armonlahja hevoselle: päästää se pois, kun se sitä haluaa. Olen nähnyt sairaalassa kärsiviä ihmisiä, jotka haluavat pois, mutta joita ei voi auttaa. Sellaista kidutusta ei hevosten tarvitse koskaan kestää”, Kurikka vertaa.

Vaikea valinnasta tulee silloin, kun ei oikein tiedä, mikä olisi hevoselle paras. Jos se elää miten kuten eikä silminnähden kärsi, onko sen silloin annettava elää?

Kurikka tuntee omat hevosensa hyvin. Hän sanoo ymmärtäneensä Kittyn jo haluavan pois.

”Hevosesta näki, että sen elämä oli muuttunut ilottomaksi. Se ei nauttinut enää mistään.”

Kurikka ei ole joutunut lopettamaan nuoria hevosia, vaan Lulu ja Kitty olivat molemmat jo yli parikymppisiä. Lulua oli hoidettu erilaisten vaivojen vuoksi jo pitkään.

”Kun eläinlääkäri tuli lopettamaan Lulun, sen hengitys lakkasi jo kaatoaineesta. Se oli valmis lähtöön”, Kurikka sanoo.

Kurikka sanoo, ettei tyrmää teurasajatusta sinällään, mutta omille hevosilleen suo viimeisen hengenvedon kotitallilla, tutuissa oloissa. Kurikan hevoset eivät ole tottuneet kuljetuksiin eivätkä vieraisiin nurkkiin. Ajatus siitä, että eläimelle aiheutuisi viimeisestä matkasta stressiä ja hätää, ei tunnu hyvältä.

”Sen sijaan moni kilpahevonen on niin tottunut trailerireissuihin ja vaikka klinikkakäynteihin, että tuskin hätkähtää teurasmatkastakaan”, Haanpää sanoo.

Seuraavana jonossa ikivihreille laitumille Kurikan tallilla on astmasta kärsivä 27-vuotias Socks.

”Yritän tulkita siitä, mitä se haluaisi. En aina ole ihan varma. Kun vien sen laitumelle ja se huokaa syvään, onko se kyllästymistä vai mitä? Toisaalta Socks on vielä hyväkuntoinen, sen lihakset eivät ole pudonneet kuten vanhoilla hevosilla usein käy. En myöskään itse taida olla vielä valmis päästämään Socksista irti.”

”Hevosen kuolema on meille ihmisille paljon suurempi asia kuin hevosille itselleen. Eivät hevoset pelkää kuolemaa, kuten me. Se ei ole niille niin iso juttu”, Kurikka päättää.