Kansallinen etu monikansallisessa EU:ssa

vaaleja enteilevä nokittelu on selvästi käynnissä suomalaisten edustajien kesken.

Viime viikolla Strasbourgin täysistuntoviikolla jokainen meppiryhmä tarjosi toimittajatapaamisessaan sopivia koukkuja muiden suuntaan.

Kun toimittaja sitten sattuu yhyttämään eri puolueiden edustajia juttelemassa keskenään, tunnelma kertoo, että peli taitaa enimmäkseen olla vaalitaktikointia.

että keskustan ja RKP:n ryhmän mielestä kokoomuksen tulisi miettiä, kannattaako heidän jatkaa parlamentin suurimman ryhmän, konservatiivisen EPP:n joukoissa.

Konservatiivien riveistä kuullaan niin ääreviä ”koti, uskonto, isänmaa” -kannanottoja, että Suomessa sellaisia ei löydy kuin ehkä Hommafoorumista – eikä oikein enää sieltäkään.

Kokoomuksen mepit puolestaan usuttivat toimittajia tiedustelemaan keskustalaisilta, aikovatko nämä edelleen pysytellä liberaalissa ALDE-ryhmässä.

Keskustalla on läpi EU-jäsenyyden ollut ongelmia ALDE:n sisällä etenkin maatalouspolitiikassa. Eikä salaisuus ole, että muutamilla keskustamepeillä on ollut sulattamista eräissä muissakin linjauksissa.

ennakoitu olevan edessä myös perussuomalaisilla (mm. MT4.12.). Sen suurin ryhmäkaveri, brittien UKIP, haluaa hajottaa unionin, kun taas perussuomalaisten pyrkivät vaikuttamaan systeemiin sisältä käsin.

Muilta suomalaisilta satelevat piikit Sampo Terho (ps.) ottaa vastaan tottuneesti.

Keskustalla, kokoomuksella ja demareilla on hätä kaksien peräkkäisinä vuosina pidettävien vaalien edellä. Niiden pitäisi saada selväksi äänestäjille, että lillukanvarsien raivaaminen EU:sta ei ole perussuomalaisten yksinoikeus ja -ansio.

mediassa on vaalien virittely päässyt vauhtiin. Tavoitteena on luonnollisesti saada omat tukijoukot valveille.

Viime viikon nokituspelin nimi oli, kuka ajaa kansallista etua ja miten. Aiheena oli EU:n murheenkryyni: päästökauppa.

Itse jäin miettimään, onko ylipäätään mahdollista enää tavoitella yhtä kansallista etua.

Tässä monikansallisten yhtiöiden, veroparatiisien, katoavien työpaikkojen ja nopean tiedonvälityksen maailmassa on hyvin vähän asioita, jotka ovat yksiselitteisesti Suomelle vaarallisia tai vaarattomia. Se pätee myös EU:n toimintaan.

Kokonaan eri asia on sitten se, mihin kaikkeen unionille on matkan varrella annettu päätäntäoikeus.

tämä päästökauppa. Kun kyseinen järjestelmä on kerran otettu käyttöön, lienee loogista koettaa korjata sen valuvikoja eikä hylätä sitä muutaman vuoden jälkeen. Tilalle pitäisi kuitenkin rakentaa jotain uutta järjettömän monimutkaista.

Tähän ja päästöjen leikkaamiseen välttämättömyyteen perustui ymmärtääkseni myös hallituksen linja. Mepit, jotka äänestivät päästöoikeuksien jäädyttämisen (ja oikeuksien hinnan noston) puolesta, olivat siis kansallisen edun linjalla.

Moni suomalainen varmasti ajattelee, että kansallista etua ajoivat ne, jotka äänestivät sitä vastaan. Jos ponsi olisi mennyt läpi, terästeollisuudella olisi ollut helpompaa kansainvälisen kilpailun puristuksessa. Työpaikat olisivat säilyneet – ainakin hetkeksi.

On kolmaskin ajattelureitti. EU perustelee päästökauppaa tarpeella suojella ilmakehää. Päästökauppa on saanut teollisuuden siirtämään tehtaitaan yhä enemmän sinne, missä tuprutellaan jo ennestään huolettomammin kuin meillä.

Päästöjen vähentymistä Euroopassa seuraa hiilidioksidihöyryjen kasvu Kiinassa. Koska ilmakehä on meille yhteinen, EU ”pesee kätensä” ongelmasta mutta ilmastonmuutos jatkaa etenemistään.

pitemmälle tulevaan kuin vain ensi vuoteen tai seuraaviin vaaleihin, voiko yhtä kansallista etua siis olla? Eikö parasta kansallisten intressien vaalimista ole loppujen lopuksi se, että ylipäätään äänestää?

Äänestämällä varmistetaan, että meppijoukkomme vastaa jatkossakin äänestäjien laajaa kirjoa kotiseudun, osaamisalan ja taustan sekä puoluekannan suhteen.

Äänestyskoppiin mennessä aion itse pistää painoa sille, miten paljon näyttöä ehdokkaalla on yhteistyöstä muiden kanssa. Pelkällä poliittisella sukkeluudella ei parlamentin isossa joukossa pitkälle pötkitä.