Niinistön linja
25.6.201802:00
Presidentti Niinistö on ottanut ulkopolitiikan johtajuuden suvereenisti haltuun. Ensimmäisen kauden alun varovaisten linjausten tilalle on tullut vahvaa johtajuutta; ajattelu ja sanoma ovat kirkastuneet. Arvostus on kasvanut.
Niinistö on nimennyt turvallisuuspoliittisen linjansa neljään pilariin: uskottava puolustus, läntiset kumppanuudet, hyvät suhteet Venäjään sekä YK:n ja muiden kansainvälisten yhteisöjen roolin korostaminen.
Niinistö on puolustanut pilareitaan ja saanut niille eduskunnasta vahvan tuen. Mäntyniemessä vierailleet ovat voineet nähdä ja kuulla talon isännän päättäväisyyden: pilareistani en luovu.
Niinistön ulkopoliittiselle asemalle ja toimintakyvylle ratkaisevaa oli, että hän lähti 2014 Sotšiin tapaamaan Venäjän presidentti Putinia. Silloin syntyi yhteys, jota lännessäkin tänään arvostetaan ja jonka venäläiset noteeraavat pitkään.
Niinistön Nato-linjauksia arvuuteltiin pitkään. Moni epäili ja osa toivoi Niinistön johdattavan Suomen Naton jäsenyyteen. Näin ei ole käynyt. Matkan varrella Niinistö on avannut Nato-ajatteluaan luku luvulta enemmän.
Nato-jäsenyyttä lähivuosille aplodein vaatinut kokoomus sai Mäntyniemestä kipakan vastauksen. ”Kokoomus on käynyt kolmet vaalit samalla ohjelmalla Naton suhteen. Siitä en ole kovin ihastunut, että presidentin pitäisi johtaa. Naiivia ajatella, että nyt pitäisi olla muuttamassa oma kanta ja heti perään suomalaisten kanta”.
Niinistön haastattelu kesäkuun Financial Timesissä kiteyttää Suomen Nato-linjan: Nato-kortti on parempi pitää kädessä kuin laittaa peliin. Jäsenyyden mahdollisuus on jo sinällään turvallisuustekijä ja näin se koetaan maamme rajojen ulkopuolellakin.
Suomen linja näyttäytyy tänään myös lännessä uskottavana ja ymmärrettävänä. Suomen turvallisuuspoliittisen aseman kivijalkana on sotien aikana osoitettu puolustushalu ja huolehtiminen omista puolustusvoimista. Asian voi sanoa niinkin kuin eräs vaikutusvaltainen Nato-poliitikko äskettäisellä Suomen vierailullaan: en minäkään teidän asemassanne Natoon liittyisi!
Niinistön linja ei ole ollut staattinen, vaikkei hän vaaleissa kampanjoinut muutoksilla. Pitämällä hyvät ja aktiiviset suhteet itään hän on voinut ilman vaikeuksia kehittää myös läntisiä suhteita. Niinistön rooli Suomen ja Yhdysvaltain turvallisuuspoliittisen yhteistyön vahvistamisessa onkin ollut ratkaiseva.
Presidentin asema ulkopolitiikan johtajana säilyi vuoden 2010 valtiosääntöuudistuksessa. Se on osoittautunut oikeaksi ratkaisuksi. Erityisesti ulkopolitiikassa kokemus tuo osaamista, tarpeellisia kontakteja ja myös kansainvälistä arvostusta.
Presidentti Halonen aikoinaan esitti, että valtiosääntöä arvioitaessa kannattaisi odottaa, kunnes vuoden 2000 perustuslaki on ollut voimassa useamman presidentin ajan. Halosen linjaus on osoittautumassa viisaaksi; Niinistön aikana kokoomuksessakin halu presidentin viran hävittämiseen on vaimentunut.
Pääministeri Sipilää on arvosteltu vähäisestä ulkopoliittisesta aktiivisuudesta. Arvostelu on turhaa: miksi tunkea tontille, jossa asiat ovat kunnossa ja pätevässä hoidossa?
Suomen asemalle ja mielipiteen huomioimiselle presidentti-instituutio on osoittautunut erinomaiseksi. Järjestelmämme kaipaa kuitenkin pientä hienosäätöä. EU:n ulko- ja turvallisuuspolitiikan tekemisessä hallituksen pitäisi ymmärtää, että perustuslain yhteistoimintavelvoite kulkee molempiin suuntiin. Presidenttiä tulisi voida käyttää Suomen edustajana myös EU-tilaisuuksissa kuten EU:n kolmasmaakokouksissa. Olisi aihetta tarkistaa vuoden 2010 yksiniitisiä ja epäviisaita linjauksia, joilla presidentin toimintamahdollisuuksia tarpeettomasti rajattiin
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
