Onko maallamme malttia vaurastua?

Verolaskurilla leikittely maanantaina julkaistua juttua varten tuotti minulle yllätyksen.

Jos palkkoja alennettaisiin kaikilta sama prosenttimäärä, ökypalkkaisten käteen jäävä tulo pienenisi suhteessakin eniten.

Jotain lohtua sentään.

Asialla on kääntöpuoli. Kun palkkoja nostetaan, jättituloisilla jää käteen isompi osuus kuin muilla. Ei se menekään niin, että korkea marginaalivero söisi herrojen palkankorotukset.

Marginaalivero toki vie kaikkine maksuineen jopa Grankullassa yli puolet lisäeurosta, kun verotettava tulo on yli 100 000 euroa. Kirkollisveron kera joissain kunnissa mennään yli 60 prosentin.

Mutta kun tulot kasvavat yli viimeisen veroportaan, lähestytään vähitellen raja-arvoa, jossa bruttotulo ja verot muuttuvat samassa suhteessa, ja siten myös nettotulo. Kolmen prosentin korotus ökypalkkaan on liki kolme prosenttia myös käteen.

Keskituloista verokarhu rakastaa. Keskituloinen törmää tavan takaa marginaaliveron kynnykseen. Samaan aikaan automaattisten verohuojennusten vaikutus vähenee.

Kun keskituloisen palkkaa korotetaan tietyllä prosentilla, käteen jäävä palkka kasvaa pienemmällä prosentilla.

Pienituloista auttavat pienempi marginaalivero ja automaattiset verohuojennukset, kun verrataan keskituloiseen.

Tarkoitus kai on ollut, että verotus suosisi pienituloista myös jättituloiseen verrattuna. Niin ei käy, koska marginaaliveron korotusportaat loppuvat yläpäässä kesken.

Harha marginaaliveron suuruudesta on osaltaan mahdollistanut jättituloisten jättikorotukset. 15 vuodessa pienituloisimman kymmenyksen tulot ovat kasvaneet neljänneksen, suurituloisimman kymmenyksen tulot yli 50 prosenttia.

Jättituloiset eivät maksa niitäkään veroprosentteja, joita verolaskuri näyttää. Toissa vuoden viidestäkymmenestä suurituloisimmasta yksi maksoi veroa 49, toinen 32 ja loput 27–29 prosenttia. Jokaisen bruttotulot olivat yli neljä miljoonaa. Samaan veroprosenttiin pääsi jo pitkästi alle 100 000 euron tuloilla.

Alhaisia veroprosentteja selittää verosuunnittelu. Siihen suurituloisella on paremmat mahdollisuudet kuin muilla.

Moni jättituloinen nostaa pääosan ansiostaan pääomatulona. Pääomaveroa on tosin kiristetty: toissa vuoden 28 prosentista se on noussut 30 prosenttiin ja yli 50 000 euron pääomatulosta 32 prosenttiin.

Puheet palkka-alesta ovat muutakin kuin tulonjakoa.

Talousongelmat painoivat niin valtioita kuin yrityksiäkin 1914. Ensiaskeleitaan ottava autoteollisuus oli lirissä.

Henry Ford tuplasi ammattimiehen päiväpalkan 2,34 dollarista 5 dollariin.

Autojen kysyntä kasvoi, kun työmiehelläkin oli sellaiseen varaa.

Fordin ensisijainen huoli oli tehostaa työtä vähentämällä työvoiman vaihtuvuutta. Juuri käyttöön otettu liukuhihna ei saanut pysähtyä.

Puolivahingossa tuli oppitunti talouden kasvusta: siihen tarvitaan kysyntää.

Kysyntään tarvitaan rahaa. Palkkaa.

Jostain syystä palkka-alesta puhuvat innokkaimmin ne, jotka samaan aikaan vaativat verotuksen alentamista, jotta kysyntä kasvaisi.

Se ero asioilla toki on, että palkka vaikuttaa kysynnän lisäksi viennin kilpailukykyyn.

Ennen oli helpompaa. Kilpailukyky korjattiin devalvoimalla markka. Vienti veti. Tuonti kallistui, mutta sehän vain lisäsi kotimaan kysyntää. Euro teki siitä pelistä lopun.

Jotain täytyy tehdä, ettei Suomi mene Kreikan tietä.

Olisi kuitenkin vältettävä sitä surullisen yleistä korjaustointa, jossa virhe korjataan tekemällä uusi ja suurempi virhe.

Palkka-ale vaikuttaisi kysyntään sekä suoraan että mielialojen kautta. Samoin tekevät budjettileikkaukset.

Virhe on tehty, kun hyvänä aikana on eletty kuin pellossa.

Aikoinaan Kekkonen kysyi, onko maallamme malttia vaurastua. Joosef opetti faaraolle, että hyvinä vuosina pitää säästää huonojen varalle. Siitä lähtee myös keynesiläinen talouspolitiikka, maailman tunnetuin ja vähiten toteutettu: hyvänä aikana jarrua, huonona kaasua.

Tuhlaamisen virhe pitää korjata, kun on hyvä aika. Tai siis pitäisi, kun vain joku sen hallituksessa, yrityksissä ja ammattijärjestöissä vielä silloin muistaisi.