Timo Kaunisto: Onko köyhän asialla rajat?

Tunnustaudun heti alkuun epäilyttäväksi liberaaliksi. Kannatan kehitysyhteistyötä, enkä vain omaa henkilökohtaista kolehtiani (vaatimatonta) vaan myös panoksia meidän vauraampien valtioiden tasolla (vaatimatonta sekin). En kuulu niihin, jotka haluavat viivata tämän kohdan yli yhteisestä budjettikirjasta ja siirtää säästyneet varat – no vaikkapa jalkaväkimiinoihin.

Enkä usko siihenkään, että tämä asia hoituisi vapaaehtoisesti, ikään kuin kristityn velvoitteesta tai muusta kutsumuksesta. Meillä ihmisillä on pahanlaatuinen taipumus itsekkyyteen, jota ruokkii vielä ajallemme tyypillinen menestymisen henkikin.

Mutta suurelle osalle meistä on kovin epäselvää, millä tavoin näitä varoja oikein käytetään. On jotenkin helpompi uskoa sitä, että rahat huijautuvat ennemmin ”gepardihatuille” kuin oikeasti päätyvät toimintaan, joilla ihmisiä opetetaan auttamaan itseään.

Olen itse saanut olla sekä päättämässä näiden verovarojemme käytöstä että mukana kansalaisjärjestössä, joka tekee työtä käytännössä. Runsas viikko sitten vierailin kohteissamme Intiassa. Tämä järjestömme on erityisesti keskittynyt lasten ja juuri tyttöjen oikeuksien parantamiseen. Järjestö on hyvin kansainvälinen ja toimii kymmenissä maissa. Käytämme työhön omia keräysvarojamme sekä toimimme laajassa projektiyhteistyössä ulkoministeriön ja suoraan myös Euroopan unionin kanssa.

Harva tietää sitä, että monet kehitysjärjestöt tekevät erittäin vahvaa yhteistyötä kansainvälisten yritysten kanssa. Meidänkin suomalaisia yhteistyökumppaneitamme ovat tai ovat olleet Nokia, Metso ja Finnair. Ahaa –nousee syyttävä sormi! Onko asianne siis myyty vientiponnisteluille ja voitontavoitteille?

Pikemminkin päinvastoin. Yritykset elävät kaikkein kansainvälisintä elämää. Niiden tuotanto ja toiminta erilaisissa ympäristöissä kaipaa tuekseen myös osallistumista paikallisen yhteisön kehittämiseen. Itse niillä tuskin riittäisi aika ja asiantuntemus tähän työhön. Hyvä mainekaan ei ole haitaksi.

Tällä kertaa vierailimme kahdessa koulussa Keski-Intian maaseudulla. Intiassa vahvasti toimiva Metso oli rakentanut niihin kanssamme nykyaikaiset vessat ja pesutilat erityisesti tyttöjä varten. Tämä saattaa vaikuttaa pikkujutulta mutta näillä on aivan ratkaiseva merkitys juuri tyttöjen koulunkäynnin suhteen. Pusikossa piipahtelu ei ole erityisen hygieenistä ja siihen sisältyy myös seksuaalisen ahdistelun ja muun kiusaamisen riski. Tästä syystä monet tytöt ovat jääneet kokonaan pois kouluista.

Rakentaminen ei silti riitä. Koko kyläyhteisö on saatava sitoutumaan tyttöjen kouluttamiseen ja vessojen ylläpitämiseen. Jos se pidetyistä kylänvanhimpien lukuisista puheista on kiinni, niin tässä ei tule jatkossa ongelmaa. Ehkä edistys on pikkuisen edennyt tällä saralla ja kohtuullisin kustannuksin.

Emme me suomalaiset tietenkään voi kaikkia Intian vessoja rakentaa eikä ole tarkoituskaan. Mutta meidän pitää olla mukana sellaisessa, missä olemme hyviä. Voimme auttaa ihmisiä vaikuttamaan omaan tulevaisuuteensa juuri kouluissa, hygieniassa tai metsän ja pellon käytössä. Voimme olla ylpeitä myös omasta nousustamme köyhyydestä nykyiseen vaurauteen.

Ja vielä joku tivaa niitä oikeita tuloksia. YK asetti vuosituhatvaihteeseen viisi tavoitetta. Tämä saattaa olla yllätys mutta monet ovat toteutuneet.

Kuten se, että nälkää näkevien osuus on maailmassa alentunut. Se on rohkaisevaa.

TIMO KAUNISTO