Ken kuuseen kurkottaa

Kirjanpainajat, nuo metsiemme vilkkaat nilannakertajat, ovat aiheuttaneet viime aikoina paljon hämminkiä.

Lämpimät kesät ja laajat myrskytuhot ovat luoneet otollisia edellytyksiä kannan massiiviselle kasvulle. Metsänomistajien painajaiset muuttuivat jälleen todeksi, kun kirjanpainajat levisivät tänä kesänä Etelä-Suomessa epidemiaksi asti (MT 25.6.).

On suorastaan hämmästyttävää, kuinka paljon tuhoa tämä viisimillinen kaarnakuoriainen saakaan aikaan.

Tuhojen laajuudesta huolimatta kirjanpainajat, kuten muutkin hyönteiset, kuuluvat luontoon. Niillä on paikkansa ravintoketjussa ja elämän kulussa.

Metsänomistajat tuskin pistäisivät pahakseen, vaikka nämä kaikki Ips typographuksethäviäisivät maan päältä ikuisiksi ajoiksi.

Jotkut suojelun puolestapuhujat taas haluaisivat säästää monimuotoisuuden nimissä myös tuholaiset.

Ajatus on kaunis, mutta metsätalouden kannalta karmaiseva. Jos kaikki myrskypuut jätettäisiin metsiin, juhlisivat siellä kirjanpainajien lisäksi myös esimerkiksi mäntyjä tuhoavat ytimennävertäjät, muista tuhohyönteisistä ja sienitaudeista puhumattakaan.

Suojelua saa ja pitääkin harjoittaa, mutta jonkinlaisen järjen hivenen kanssa; ihmisten elinkeinolla ei pidä leikkiä.

Vuonna 2008 Metsähallitus tappoi ja kaatoi kuusia lahopuun saannin toivossa Iitin Natura-alueella. Vuonna 2010 sekä suojelualueella että sen ulkopuolella havaittiin kirjanpainajan tappamia puita.

Kuusien lahottamisesta lähtenyt epidemia laantui vuoden 2011 lopussa, mutta herätti ainakin itsessäni monia kysymyksiä suojelualueiden ennallistamisesta.

Suojelua tarvitaan, se on selvää. Mutta kuinka tehdä se antamatta samalla loistavia lisääntymispaikkoja tuholaisille?

Vika ei kuitenkaan ole suojelualueissa itsessään. Suojelualueet ovat erittäin hyviä paikkoja monipuolisuutensa ansiosta.

Itse uskon, että suojelualueiden monimuotoisissa metsissä esimerkiksi juuri kirjanpainajien kanta pysyy normaalioloissa luontaisesti kurissa, sillä monipuoliset elinympäristöt ja olosuhteet suosivat kirjanpainajien luontaisia vihollisia.

Näilläkään alueilla ei kuitenkaan pitäisi herättää nukkuvia tuhohyönteisiä. Jos puita yritetään lahottaa ilman suojelubiologista tajua sen seurauksista, pirun lisäksi irti pääsevät myös vihaiset metsänomistajat.

Tämä saarna koskee myös talousmetsien myrskytuhopuita ja luonnonhoitoa.

Jos kirjanpainajakanta lähtee nousukiitoon lisääntymispaikkojen äkillisen runsastumisen takia, luontaiset viholliset tuskin pystyvät pysäyttämään kannan kasvua.

Ratkaisu on periaatteessa hyvin yksinkertainen. Jos myrskypuuta on metsässä liikaa, tulee ne sekä terveen järjen että lain puitteissa korjata pois.

Suojelualueilla ennallistamisen ja luonnonhoidon sivuvaikutuksia tulisi seurata tarkasti koko ajan, kuten Metsätieteen aikakauskirjan (4/2011) tutkimuksessakin todettiin. Ydinasia on, että metsän hygieniasta kannattaa huolehtia.

Valitettavasti on olemassa asia, jota kukaan ei voi ennustaa: tulevaisuus.

Ilmaston lämpeneminen vaikuttaa väistämättä sekä puiden että tuhohyönteisten elinoloihin.

Ääri-ilmiöiden, kuten kuivuuden, metsäpalojen, myrskyjen ja lumituhojen, lisääntyessä puut voivat kuolla laajoilla alueilla. Lämmön nousun ja kuolleen puuaineksen lisääntymisen vuoksi metsätuholaisten populaatiot voivat kasvaa epidemioiksi ja levitä myös ympäröiviin terveisiin metsiin.

Kuusi, jota tähän maahan on istutettu jo aivan liikaa, on erityisen herkkä kuivuudelle ja tuulituhoille. Tuhon reseptissä ainekset ovat valmiina.

Muistutan tasapuolisuuden nimissä vielä muutamista muista metsiemme tuholaisista, joita ei sovi unohtaa.

Ytimennävertäjät ovat männyn pahimpia runkotuholaisia, jotka voivat kirjanpainajan tavoin iskeytyä joukkovoimalla terveisiin puihin ja aiheuttaa pahimmassa tapauksessa jopa 50 prosentin kasvutappioita.

Aasiassa kauhua herättäneen mäntyankeroisen pelätään ilmaston lämpenemisen myötä leviävän myös Suomeen. Tämä alle millimetrin pituinen sukkulamato pystyy lisääntymään ja tappamaan puita nopeasti: Japanissa ankeroiset tappavat vuosittain miljoonia kuutiometrejä puuta.

Tapio meitä kaikkia auttakoon.