Diivailevat vieraat
Kolumni
Kristiina hurmerinta
Juustot ovat olleet pitkään perheemme akilleenkantapää. Vieläkin tuppaa kaihertamaan ranskalaisen ex-vävyn ylenkatseinen suhtautuminen suomalaisjuustoihin.
Kristiina Hurme-
rinta on konneveteläinen teatterintekijä
itä hirveämmän hajuista, sen parempi maku, tuumaa tyttäreni ja asettelee tarjottimelle tuomiaan juustoja.
Istumme rantakeittiömme pöydän ääressä lopettelemassa pitkittynyttä lounasta juustoilla, viineillä ja salaatilla.
Sorsapoikue lipuu ohi. Esikoululaisemme istuu kivellä. Hän on luvannut onkia meille illallisen.
Munkkien kehittelemä Munster lehahtaakin reippaanlaisesti kesätuulesta huolimatta. Kuulun haisujuuston lisäksi maisteltavana on niin Kolatun kuttucheddar Waldemaria kuin appenzeller-tyyppistä Kyyttö-Armastakin.
”Juustoista ei koskaan voi nauttia jääkaappikylmänä”, selostaa mieheni ja ottaa hyvän siivun leivonmäkeläistä.
”Kumia! Ei maistu miltään!” hän puuskahti aikoinaan kotoisten edamiemme ja emmentaaliemme edessä ja toi aina omat juustonsa mukanaan.
Hänen asenteensa nostatti kummasti perheemme kansallisylpeyttä ja aloimme tosissamme tarkastella kotimaista juustotarjontaa uusin silmin.
Ajan saatossa löytyi herkkuja ja huteja. Yksi pisimpään top-tenissämme keikkunut juusto on ollut leivonmäkeläinen Humu Pekka -camembert. Se vetelee vertoja maukkaudessaan jopa normandialaisserkuilleen, vaikka onkin selvästi miedompaa.
Mieheni makuuttaa eli kuten hän itse sanoo kypsentää Oltermanniaan huoneen lämmössä, eikä suostu laittamaan sitä lainkaan jääkaappiin vaikka muutamat terveystietoiset ystävämme paheksuvat hänen tapaansa sydämensä pohjasta.
”Totta. Ne tarvitsevat oman aikansa avautuakseen ja tuodakseen koko bouqueensa esille”, hehkutetaan pöydässä.
”Juusto on oikukas pöytävieras. Sen kanssa on oltava tarkka”, opastaa siskolikka.
Hän täydentää Humu Pekan makupalettia Tertin kartanon Calvados-hyytelöllä.
Ilme paljastaa, että hyvää on. Maut hyväilevät kielen pintaa. Pääskynen tekee immelmannin järven yllä.
”Tämä on nyt sopivan kypsää. Ja lämpötila on passeli”, sanoo tyttäreni.
”Camembertin elämässä on ne ratkaisevat kymmenen minuuttia, jolloin se on à point”, hän lisää tietävästi.
”Ma ennen kuolen”, huudahti aikoinaan virolainen maatalouslomittaja, kun hänelle toistamiseen tarjottiin ranskalaisia haisujuustoja. Rautalampilaisen emännän tuliaiset olivat herättäneet pelonsekaista kammoa miehessä, ja toista kertaa moista herkkua hän ei aikonut pistää suuhunsa.
”Siihen syntyy vaarallisia bakteereita”, he huudahtavat.
”Mutta minkä maun ne antavatkaan”, kuittaa mieheni tyytyväisenä.
Niin hyvää näyttää juusto olevan, ettei se ehdi pitkiä aikoja tekeytyä.
Itse kypsensin aikoinaan parafiinikuorisia edam-tahkoja kaupunkiasuntomme kylmäkellarissa. Neljä kuukautta lisää aikaa teki ihmeitä juustolle.
Ateriamme rantakeittiöllä päättyy aamulla poimittuihin mansikoihin. Itikka laskeutuu päättäväisesti kokkimme poskelle. Ateria-aikansa kullakin.
Pitkään kypsyneet pehmeämaltoiset juustot vaativat tottumusta. Luotaan työntävän löyhkän yli pääsee vain harjoittelulla ja sitkaalla makumaailman laajennustyöllä.
Makin ennen kuolisin kuin maistaisin hapansilakkaa. Ruokarajansa kullakin.
Samassa kuuluu riemun kiljahdus rantakiveltä.
”Nyt saadaan illallista”, hihkuu lapsenlapseni ahvensintti koukussa.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
