Muuttaminen raastoi sydäntä, mutta ei kaduta
Miksi kiertolainen kotiutuu joihinkin uusiin paikkoihin, mutta kaikkialle ei?29.1.202001:00
Kenes tyttöjä sie oot, minulta kyseltiin lapsena, kun tapasin tuntemattomia ihmisiä. Jo kauan aikaa sitten kysymykseksi on vaihtunut: "Sinä et ainakaan ole täältä, mistä oikein olet?"
Hiljattain julkistetun tutkimuksen mukaan nuoria lukuun ottamatta suomalaiset ovat varsin haluttomia muuttamaan pois omalta kotiseudultaan. Kipurajana on sata kilometriä. Ehkä siksi, että sen matkan päästä pystyy vielä jollain lailla pitämään yhteyttä ystäviin ja perheenjäseniin. Tai huoltamaan kotia, jota ei saa myytyä tai ei halua myydä pois. Tai sitten ajatellaan, että sadan kilometrin päässä elämänmeno on vielä aika samanlaista kuin kotiseudulla. Kokemuksesta voin sanoa, että jos heimorajan yli mennään – vaikka ruotsinkieliseltä Pohjanmaalta Satakuntaan – sadan kilometrin päässä voi odottaa aika erilainen meininki.
Tutkimustuloksia lukiessani tajusin, että olen jonkinlainen muuttamisen kokemusasiantuntija. Lähdin kotoa 17-vuotiaana ja sen jälkeen paikkakunta on vaihtunut runsaat kymmenen kertaa. Omieni joukkoon Etelä-Karjalaan en ole toistaiseksi takaisin päässyt.
Lukijat kommentoivat muuttohalukkuutta koskenutta uutista omien kokemustensa perusteella. Joku totesi, että muuttaminen on ihan parasta. Toinen kertoi viettäneensä elämänsä turhimmat vuodet Espoossa. Monikaan ei kaivannut takaisin pääkaupunkiseudulle. "Pahempi kuin Manala", tuumasi eräs.
Itsellenikin pääkaupunkiseutu oli paikka, josta halusin opintojen jälkeen pois ja koetan vastedes edelleen pysyä poissa. Miksi? Miksi kiertolainen kotiutuu joihinkin uusiin paikkoihin, mutta kaikkialle ei?
Luulen, että vastaus löytyy ankkureista. Niillä paikkakunnilla, joihin olen kiintynyt, minulla on ollut ankkurihenkilöitä. Sellaisia paikallisen murteen puhujia ja elämäntavan edustajia, joihin olen tykästynyt. Heidän avullaan olen vaivihkaa oppinut ymmärtämään uutta elinympäristöäni ja alkanut pitää siitä. Heidän ansiostaan kiertolainen on voinut todeta saapuneensa turvalliseen satamaan. Aluksi oudolta tuntunut paikka, jossa edes samaa äidinkieltä puhuva kampaaja tai farmaseutti ei saa selvää puheestani, alkaakin tuntua kiinnostavalta, hauskalta ja kotoisalta.
Kun olin kolme vuotta sitten muuttanut Poriin, totesin Seinäjoella käydessäni, että onpa ihanaa olla taas kotona. Ihmiset puhuvat tätä tuttua murretta. Pala sydämestäni on selvästi jäänyt Etelä-Pohjanmaalle, vaikka entinen kotini oli naapurimaakunnassa, rannikko-Pohjanmaan puolella. Voisin milloin tahansa muuttaa Etelä-Pohjanmaalle, vaikka kierolla tavalla viehättäväksi osoittautuneesta Porista lähteminen jo kirpaisisi.
Ankkuriteoriaani vahvistaa se, että useista pääkaupungissa vietetyistä vuosista huolimatta minulle ei siunaantunut paljasjalkaista stadilaista paikallisopasta, jonka kautta olisin vihkiytynyt helsinkiläisyyden ihanuuteen. Ystäväni olivat muualta tulleita. Helsinki jätti valjun muiston.
Onko elämä kaukana omista heimoveljistä ja -sisarista sitten ollut yhtä sopeutumista? Kyllä ja ei. Oman murteen kadottaminen harmittaa vietävästi. Ajatus, että lapsistani ei tulisi karjalaisia, tuntui aluksi sietämättömältä.
Ihmiselle on suuri onni elää paikassa, jota eniten rakastaa ja jonka läpikotaisin tuntee. Silti muuttaminen on parhaimmillaan huikea seikkailu. Kiertolaiselle onnen tuovat ihmiset, joita paikallaan pysymällä ei olisi koskaan oppinut tuntemaan.
Lue myös:
Kysely: Vain 7 prosenttia työikäisistä suomalaisista haluaisi muuttaa työn perässä
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
