Syrjäseutujen nuorille koulutus ei ole reilu

Helsingin Sanomien 20.8. julkaisemassa artikkelissa ”Koulu­kato piinaa maaseutua” nostettiin esiin koulujen vähenemiseen kiinnitetty kysymys peruskoululaisten pitkistä koulumatkoista ja -päivistä.

On tärkeää, että koululaisten eriarvoiseen asemaan ja koulu­päivien arkiseen sujumiseen kiinnitetään huomiota. Tämän huomion ulkopuolelle on jätetty maantieteellisesti syrjäisillä seuduilla asuvat, toista koulu­astetta käyvät nuoret.

Toisen asteen kouluverkon silmäkoon kasvattaminen on ollut intensiivisintä Itä- ja ­Pohjois-Suomen harvaan asutuilla seuduilla, joilla kuitenkin asuu vielä lapsia ja nuoria.

Toisen asteen opintoihin siirtyvät nuoret ovat vasta 15-vuotiaita mutta velvollisia tekemään pitkälle elämään kantavia päätöksiä. Kun kaukana kouluista asuvat nuoret suunnittelevat tai suorittavat toisen asteen opintojaan, heidän kouluvalinnoissaan ja opiskelu­arjessaan konkretisoituvat muutkin kuin pitkään päivittäiseen koulumatkaan liittyvät kysymykset.

Tänään korostetaan paljon sitä, kuinka elämä on liikkumista erilaisilla runsailla valintojen markkinoilla. Syrjäseutujen nuorten koulutukseen liittyvät valinnanmahdollisuudet ovat kuitenkin kapeita, ja monet heistä joutuvat luopumaan tai luopuvat vapaaehtoisesti koulutuksellisista haaveistaan.

Usein heidän on valittava arjen näkökulmasta realistisin vaihtoehto, joka kiteytyy ensisijaisesti ratkaisuun opiskelun aikaisesta asumisesta.

Koulujen vieminen pois syrjäseuduilta ja julkisen liikenteen alasajo tekevät opiskelusta kotoa käsin osalle syrjäkylien nuorista mahdotonta.

Kaukana keskuksista asuvien toista astetta aloittavien nuorten perheissä riittää pohdittavaa: Päästävätkö vanhemmat nuorensa asumaan itsekseen, onko perheellä siihen varaa ja nuorella uskallusta tai halua lähteä? Pohdinnan toisessa vaakakupissa ovat välimatkojen aiheuttamat väsyttävät koulupäivät, joihin ei mahdu vapaa-aikaa eikä tilaa harrastuksille.

Toisen asteen koulutuksen maantieteellinen eriytyminen johtaa erityisesti perheiden resursseihin liittyvän eriarvoisuuden lisääntymiseen: nuoret ovat sidottuja vanhempiensa asuinpaikkaan, varallisuuteen ja lupiin tai kieltoihin. Pitkien matkojen venyttämät koulu­päivät tai 15-vuotiaan asuminen yksin koulupaikkakunnalla luovat uuvuttavat ja epävarmat puitteet nuoren arkiselle hyvinvoinnille.

Hyvinvointivaltiollisen ­koulutuspolitiikan aikana kouluverkkoa levitettiin myös maantieteellisesti syrjäisille alueille. Suomalaisen koulu­järjestelmän vahvuutena on ollut koulutuksen vaivaton saavutettavuus.

Nyt ollaan palaamassa tilanteeseen, jossa syrjäisillä seuduilla asuvien nuorten koulun­käynti vaatii perheiltä erityisiä resursseja ja taloudellista panostusta. Koulutuksellisesta eriarvoistumisesta käytävässä keskustelussa onkin aika huomioida syrjäseutu­nuoret ja heidän koulunkäyntiään rajaava arjen konkretia.