Ensikertalaisen Lapin-vaeltajan matkapäiväkirja: "Tunturin huipulla tuntuu lähes taivaalliselta"

Kuva: Heli Virtanen

Mielipide

13.9.202017:00

Kolumni

Heli Virtanen

Ensimmäinen vaelluspäivä:

Hetta–Pyhäkero–Sioskuru

Veneen moottori putputtaa. Tunnelma on jännittynyt.

Pallas–Yllästunturin kansallispuiston pohjoisosa on jo lähellä. Edessä on neljän päivän seikkailu, josta kohtuullisessa kunnossa olevan kolmekymppisen pitäisi selvitä ongelmitta.

Vene rantautuu. Rinkat selkään. Vaellus alkaa.

Matkaseurana minulla on kaksi kokenutta Hetta–Pallas-reitin vaeltajaa: ystäväni Heidi Sipari ja hänen äitinsä Terttu Sipari. Heidille vaellus tällä reitillä on noin kuudes ja Tertulle neljästoista ja kuulemma viimeinen. Minulle tämä on ensimmäinen yöpymisiä vaativa vaellus koskaan.

Pallastunturissa olen käynyt kolmesti tätä ennen. Kymmenen vuoden takaisesta ensikäynnistä lähtien reitin vaeltaminen on muhinut mielessä. Monet neuvovat, että vaellus kannattaa tehdä nimenomaan Hetasta Pallakselle. Edessä näkyvät maisemat ovat siten komeimmillaan.

Sioskurun autiotupa ja varaustupa sijaitsevat samassa rakennuksessa. Autiotuvassa voi yöpyä kuka tahansa reitillä kulkeva. Varaustupa pitää varata ja maksaa etukäteen, mutta vastineeksi saa vuodevaatteet. Kuva: Heli Virtanen

Ensimmäiset kilometrit edetään metsäisessä maastossa. Ei näytä eikä tunnu Lapilta, eikä vielä olla kansallispuistossakaan.

Heidi varoittaa, että vaelluksella kilometrit karttuvat hitaasti, ja totta se on. Kun tunnin kulkemisen jälkeen kuvittelee edenneensä ehkä neljä kilometriä, kyltistä selviää karu totuus: takana on puolitoista.

Ensimmäisillä kilometreillä vastaan tulee neljän naisen reissussa rähjääntynyt porukka. ”Tsemppiä”, joku heistä toivottaa. Joukkion ulkomuoto on sen verran nuutunut, että toivotus synnyttää epämääräistä pelkoa edessä olevasta.

Myös kanssamme samaan suuntaan kulkevia vaeltajia suhahtelee ohitsemme. Alkaa mietityttää, onko meille illalla tilaa Sioskurun autiotuvassa. Autiotupa­etikettiin tosin kuuluu, että viimeisinä saapuneille tehdään tilaa.

Meillä ei ole telttaa, emmekä ole varanneet yöpymispaikkoja tuvan maksulliselta puolelta. Siellä odottaisivat pehmeät patjat, peitot ja tyynyt. Me raahaamme mukanamme makuualustoja ja makuupusseja. Villapaita saa toimia yöllä tyynyn korvikkeena.

Lounaaksi grillaamme makkarat – vastaavaa ei ole luvassa enää tämän aterian jälkeen – ja syömme leipää ja laimeaa pussikeittoa.

Hoidamme ruokailut niin, että lounaat eivät vaadi kypsentämistä. Vasta illalla autiotuvalla valmistamme päivällisen esimerkiksi kuivatusta jauhelihasta ja riisistä. Jälkiruuaksi ja aamupuuron kanssa on tarjolla kiisseliä, se kun valmistuu helposti mukana kulkevasta jauheesta ja purosta saatavasta vedestä.

Lounastauon jälkeen alkaa ensimmäinen nousu. Se kestää pitkään, mutta maisemissa on hetki hetkeltä enemmän ihasteltavaa. Olemme saapuneet kansallispuiston alueelle.

Ilokseni huomaan olevani matkatovereitani vähän paremmassa kunnossa. Ei tarvitse pinnistellä pysyäkseen mukana, vaan voi ajoittain kävellä reippaasti toisten edelle ja pitää kymmenen minuutin lepotauon heitä odotellen. Irtiottoja tehdessäni huomaan, että reitiltä on mahdotonta eksyä. Yhden tienviitan kohdalla näkyy useita seuraavia edessäpäin.

Pyhäkeron huipulla tuntuu lähes taivaalliselta. Pallastunturit ja Ounastunturi siintävät kaukaisuudessa, 45 kilometrin päässä. Välissä näkyy pelkkää erämaata. Maisema tuo mieleen fantasiaelokuvat.

Lumikero huiputettu! Terttu Sipari, Heli Virtanen ja Heidi Sipari yhteiskuvassa. Kuva: Heidi Siparin albumi

Toinen vaelluspäivä:

Sioskuru–Pahakuru–Hannukuru

Mikä aamu! Tämän takia tänne on tultu!

Takana on yö liian kuumaksi lämmitetyssä, lähes täydessä autiotuvassa. Kello viidestä asti mökissä on ollut rauhatonta: väki on rampannut huussissa ja terassilla aamupuuroa keittämässä.

Kun könyän ulos, yön vaivat unohtuvat. Aurinko nousee tunturin takaa, puro solisee uomassaan ja on hiirenhiljaista. Helppo kuvitella, että saamelaiset olisivat leiriytyneet aikoinaan Sioskurun kaltaisiin paikkoihin. Tähän ainakin minä olisin leirini kesäksi pystyttänyt.

Heidi on varoittanut etukäteen, että toinen vaelluspäivä on Hetta–Pallas-reitin tylsin: luvassa ei ole komeita maisemia eikä suuria nousuja.

Kun lähdemme liikkeelle, tuuli alkaa ujeltaa makuualustarullan läpi. Ensimmäisenä, tyynenä vaelluspäivänä tunturin lähes täydellinen hiljaisuus viehätti. Ei kuulunut liikenteen melua eikä edes lintujen laulua. Oli aikaa omille ajatuksilleen. Nytkin on aikaa ajatella, mutta taukoamaton, yksitoikkoinen vihellyksen ääni siivittää mietteitä.

Tuntien jälkeen saavumme Pahakurun päivätuvalle, jossa pidämme kahvitauon. Kahvinkeitto tuulessa paljastuu tyhmäksi ideaksi. Tuli lämmittää pannun viereen, ei sen alle.

Muita vaeltajia on ruuhkaksi asti. Toisesta suunnasta tulevilta varmistuu, että Pahakuru on viimeinen paikka, josta saa puhdasta vettä ennen kolibakteerin saastuttamia Hannukurun vesiä.

Teen siis retken alas puron varteen ja yllätyn jälleen. Mikä satumainen paikka! Puro solisee, vastarannalta kohoaa kivinen mäenrinne ja omalla puolella rehevät lehtokasvit kurottavat korkeuksiin.

Vaellus on ajoitettu tarkoituksella syyskuun toiselle viikolle, mutta ruska on myöhässä. Pahakurun ja Hannukurun välillä siitä saa kuitenkin aavistuksen. Tunturikoivut hehkuvat keltaisina. Maaruska syntyy punaisiksi värjäytyneistä mustikanvarvuista ja kirkkaankeltaisisista vaivaiskoivuista.

Hannukurun lomakylämäisyys yllättää. Kukapa olisi arvannut, että keskellä kansallispuistoa on paikka, jossa on näin monta erilaista mökkiä ja iso sauna lammen rannassa!

Menemme kello kuuden täyteen ahdetulle naisten saunavuorolle. Se on pitänyt maksaa etukäteen kännykällä. Naisten ja miesten saunavuorot seuraavat toisiaan, ja vaihto on tunnin välein. Saunasta pulahdamme kirkasvetiseen, hyytävän kylmään tunturilampeen.

Koko taivaan punaiseksi värjäävä auringonlasku kruunaa leppoisan päivän. Mäen päällä sijaitsevalta autiotuvalta myös koko lampi näyttää kirkkaanpunaiselta.

Samaan aikaan puiden keskeltä kuuluu ”kok kok” -tyyppinen huuto. Lintujen laulua ei ole tähän mennessä juuri kuulunut, joten ääni lisää tunnetta hetken ainutlaatuisuudesta. Ehkä se kuuluu riekolle?

Paliskuntien raja tuli vastaan kolmantena vaelluspäivänä joitain kilometrejä ennen Nammalakurun autiotupaa. Kuva: Heli Virtanen

Kolmas vaelluspäivä:

Hannukuru–Soaskuru–Lumikero–­Montellinmaja–Nammalakuru

Odotimme sateista aamua, mutta sää onkin aurinkoinen. Tuvalla huhutaan, että iltapäivällä sataa. Yritämme lähteä varhain liikkeelle. Koska saastunut kaivovesi on keitettävä, emme siinä täysin onnistu.

Aamu alkaa jyrkällä nousulla. Heidi pelottelee, että parin tunnin päästä edessä on vielä paljon pahempaa.

Ensin reitti kuitenkin kulkee kohti Soaskurua. Maisema muuttuu nopeasti uudenlaiseksi. Ympärillä on sakeaa kuusimetsää, eikä tunturin karuudesta ole tietoakaan. Soaskurulla pidämme pitkän evästauon ja lataamme akkujamme nousua varten. Muutama kuukkeli tulee kärkkymään leivänmuruja.

Heidin pelottelu toimii: ensikertalainen varautuu pahimpaan ja yllättyy iloisesti. Lumikerolle kiipeäminen kestää kyllä pitkään, ja valehuippujakin on, mutta jyrkkyytensä puolesta tunturinrinne on siedettävä, etenkin, kun matkaa ei tee kiireellä.

Syömme rusinoita, suklaata ja myslipatukoita nousun tuskaa helpottaaksemme.

Yhtäkkiä sää muuttuu uskomattoman tuuliseksi. Pelottaa, että puhuri vie makuualustan rinkan päältä ja että alusta vierii koko matkan alas asti. En kyllä lähtisi hakemaan!

Huipulla otatamme yhteiskuvan. Alkaa miellyttävä laskeutuminen. Tunturien huiput peittyvät pilviin heti, kun olemme päässeet niiltä alas.

Ylitämme paliskuntien raja-aidan. Se on vaikuttava, pari metriä korkea rakennelma. Aita tulee maiseman toiselta laidalta ja kulkee tunturinrinteen poikki päätyen maiseman toiseen laitaan. Miten kenelläkään edes voi olla varaa noin hulppeisiin aitarakennelmiin? On pakko olla kyse siitä, että porotaloutta ei ole mahdollista harjoittaa ilman niitä.

Nammalakurun autiotuvalle saapuessamme sumu sakenee ja verhoaa pian kaiken. Iltapäivä on vasta aluillaan, mutta sään takia moni muukin on kiirehtinyt jo yöpymispaikkaan.

Neljäs vaelluspäivä:

Nammalakuru–Pallas

Viimeinen vaelluspäivä alkaa reissun ensimmäisellä onnettomuudella.

Yritän sulkea termospulloa, tuloksetta. Pullon sisältö roiskahtaa kädelleni ja lähellä seisovan miehen päälle. Seuraavan tunnin uitan kättä jääkylmässä tunturipurossa – ainakin oikea ensiapu oli lähellä. Mies selviää onneksi pelkällä housujen vaihdolla. Minun käteni punoittaa, ja ranteeseen nousee muutamia rakkoja. Ensiapupakkauksen rasvoille ja sidetarpeille tulee käyttöä.

Tihkusateinen aamu muuttuu tihkusateiseksi päiväksi. Reitillä on niin paljon pilviä, että maisemien katselusta on turha haaveilla. Kaikkialla ei näe edes seuraavaa reittimerkkiä, vaan sen sijainti pitää arvata.

Onnettoman sään takia otan etumatkaa hitaampiin. Ei huvita pysähtyä hikisenä kylmään sumuun eikä käydä huiputtamassa Taivaskeroa. Yhtäkkiä Pallas-hotelli tupsahtaa esiin sumusta. Kirjoitan sen aulassa postikortteja ja syön tuoreilla kasviksilla täytettyä leipää, ihanaa!

Heidi ja Terttu tulevat perille pari tuntia myöhemmin. Silloin nautimme hulppean päivällisen. Reitti oli verrattain helppo ja vastoinkäymiset pieniä, mutta jokaisella meistä on selviytyjäolo.

Tätä kasvia tuli ihmeteltyä useaan otteeseen. Monin paikoin siinä oli komean punaiset marjat. Lopulta selvisi: se on ruohokanukka. 

• Etsi seuraksi kokenut vaellusharrastaja, jos mahdollista. Hän osaa suunnitella reitin ja neuvoa rinkan pakkaamisessa.
• Älä kanna turhia vaihtovaatteita. Yöksi pitää olla puhdasta päälle, mutta aamulla voi pukea ylleen edellispäivän hienhajuisen paidan. Hikiset sukat sen sijaan hiertävät. Villakerrasto lämmittää kylmällä.
• Sadevaatteet voivat olla tarpeen, mutta niissä tulee helposti kuuma.
• Jos ostat vaelluskengät, pyydä myyjältä neuvoja. Vaeltaa voi jopa kumisaappailla, mutta niiden täytyy olla hyvin istuvat. Käytä valitsemiasi jalkineita etukäteen päivävaelluksilla, jotta ne eivät hierrä pitkällä.
• Jos yövyt autiotuvissa, pakkaa mukaasi makuupussi ja -alusta. Teltalle voi olla käyttöä, jos autiotuvat ovat täynnä. Etukäteen varattavissa varaustuvissa patjat, tyynyt ja huovat ovat valmiina.
• Laske sopiva määrä kuivaruokaa mukaasi. Älä kanna turhia nesteitä. Jauhelihan voi kuivata uunissa, ja riisi, pasta ja perunamuusi sopivat lisukkeeksi. Muista myös energiapitoiset herkut.
• Ota mukaan lisäksi muki, lautanen, lusikka-haarukka, termospullo, otsalamppu, puukko, tulitikut, ensiaputarpeet, oma vessapaperirulla, kevyet hygieniatarpeet.
• Pakkaa tarvikkeet vesitiiviisti muovipusseihin.
• Lisää vinkkejä löytyy helposti googlettamalla. Tutustu ainakin näihin: luontoon.fi/retkeilynabc/ensimmainenvaellus ja retkipaikka.fi/vaelluksen-suunnittelu