Talonpojan aarrearkku ja taidonnäyte

Pienten karjalaisten aittojen rivistö. 

Malka- eli tuohikattojen vesieristeenä on koivutuohi. Hyvin tehty malkakatto kesti kymmeniä vuosia. 

Aitat rakennettiin irti maasta esimerkiksi isojen kivien varaan, jolloin kosteusongelmilta vältyttiin. Oikealla Konginkankaalta Niemelän torpalta peräisin oleva Liisan Aitta. 

Nili on saamelaisalueen aittatyyppi. Se rakennettiin puun rungon päähän, jotta eläimet pysyivät poissa ruokavaroista. 

Luhtiaitassa on kaksi kerrosta. 

Aitat olivat ensimmäisiä rakennuksia, joiden ovia alettiin lukita kutsumattomien kävijöiden varalta. Tervetulleita olivat vain jyrsijöitä kurissa pitävät kissat, joita varten ovessa oli oma luukku. 

Nurkkasalvoksia on useita erityyppisiä. 

Aitat ovat seuranneet suomalaisten elämää vuosisatojen ajan. Niiden suojissa on säilytetty viljaa ja ruokaa sekä tekstiilejä ja työkaluja suojassa jyrsijöiltä, linnuilta ja sateelta.

Suviöinä harmaat hirret ovat kuulleet ja nähneet lemmen leiskuntaa, oviltaan käännytettyjä kosijoita ja ehkäpä muutaman kyyneleenkin.

Joskus aitta näki elämän alkavan, joskus se antoi rauhan vainajille – tosin käytännön syistä.

Liisan Aitan oviaukon yllä Seurasaaressa säilytettiin ruumislautaa, jota käytettiin ruumiin säilyttämiseksi talven yli, kunnes routa ehti sulaa ja hauta saatiin kaivettua.

Vilja-aitta ja ruoka-aitat pyrittiin rakentamaan etäälle muista rakennuksista, jotta tulipalo ei nielisi arvokkaita varastoja.

Heti, kun sää salli, nuoret, piiat ja rengit muuttivat aittoihin nukkumaan.

Joskus aitoilla oli nimi, kuten esimerkiksi Liisan Aitta Seurasaaressa. Se sijaitsee Konginkankaalta peräisin olevan Niemelän torpan pihapiirissä. Aitta tavaroineen siis kuului Liisalle, selittää Seurasaaren ulkomuseon intendentti Mikko Teräsvirta.

Aittojen historia juontuu yhtä kauas kuin asutuksen kehitys ylipäätään, Teräsvirta kertoo.

Aittoja rakennettiin jo silloin, kun asuimme vielä savupirteissä. Tarvittiin erillinen rakennus, jonne vaatteet saatiin turvaan savulta, Teräsvirta pohtii.

Vanhimmat säilyneet aitat ovat 1600-luvulta. Hirren ikä pystytään selvittämään siihen käytetyn puun vuosirenkaista.

Täyttä varmuutta koko aittavanhuksesta vuosirenkaat eivät kerro, kuten eivät hirsiin kaiverretut vuosiluvutkaan.

”Aittoja ja hirsiä on siirretty paikasta toiseen muun muassa silloin, kun aitan omistaja on naimakaupan kautta muuttanut muualle.”

Hirret merkittiin pykälillä, jotta ne osattiin koota oikeaan järjestykseen uusilla sijoillaan.

Homeongelmat ja kosteusvauriot eivät aittoja vaivaa. Kaukaa viisaiden rakentajien ansiosta aitat nousivat puukehikon tai suurten kivien varaan, joten tuuletus piti aitat arvokkaine sisältöineen kuivana. Lisäksi moni aitta rakennettiin kuivalle paikalle.

Maasta irti olevan rakennuksen etuna oli sekin, että jyrsijöiden oli vaikea livahtaa aittaan tekemään tuhojaan.

”Tuolloin osattiin rakentaa riittävän tiiviisti mutta ilmavasti”, Teräsvirta toteaa. Hirsien väliin laitettiin tiivisteeksi muun muassa sammalta tai jäkälää.

Malka- eli tuohikatto on varsinainen taidonnäyte. Tämä kattotyyppi oli käytössä yleisesti 1500–1860-luvulla, jonka jälkeen pärekatot alkoivat yleistyä.

Vesieristeenä on koivutuohi, jonka suojaksi ladottiin malkapuut pitämään tuohia paikkallaan. Toisinaan nurkkiin laitettiin vielä kiviä estämään tuulen tuhoja. Hyvin tehty malkakatto kesti kymmeniä vuosia.

Jo pelkkä aitta itsessään on hirsirakentamisen taidonnäyte. Nurkkahirsien salvos on antanut rakennukselle viimeisen silauksen: ämmännurkka, lohenpyrstö, koirankaula, sulkanurkka, satulanurkka ja karjalainen nurkka.

Nurkkasalvoksia on myös laudoitettu.

Joissain aittatyypeissä on pitkälle ulkoneva eturäystäs, jota kannattelevat pylväät koristeltiin.

Koska aitassa säilytettiin arvokasta omaisuutta, niiden ovia alettiin lukita ensimmäisenä. Niin ikään moni aitan ovi oli ensimmäinen puupinta, joka pihapiirissä sai kelta- tai punamultaa pintaansa.

Monesti kauniisti koristellun oven katseenvangitsija on sepän takoma taidokas lukko avainkilpineen.

Erityisesti vilja-aittojen ovien alareunassa on pieni nelikulmainen kissanluukku, jotta talonpojan ahkera renki, kissa, pääsi laittamaan jyrsijät kuriin.

Suomalaisten aittojen kirjo on vaikuttava.

Saamelaisalueen patsasaitta eli nili rakennettiin niin korkealle puun rungon päälle kuin mies pystyi kirveellä koskettamaan.

Nili kuului tyypillisesti yhdelle perheelle tai suvulle, ja se nousi paikoille, joilla asuttiin keväästä syksyyn, Teräsvirta kertoo.

Korkealla tolpan päässä nilissä säilytetty kuivattu liha ja kala olivat pedoilta turvassa. Ihmiset kiipesivät niliin tikapuita pitkin.

Sotien jälkeen nilit alkoivat lahota historian hämärään, koska saamelaisten elämäntapa alkoi muuttua. ”Nyt niitä on jäljellä hyvin vähän”, Teräsvirta kertoo.

Länsi-Suomessa aitat sijaitsivat usein rivissä kyläteiden varsilla kertoen omistajansa vauraudesta. Samanlaisia aittarivejä ei ole esimerkiksi Karjalassa. Erämaiden keskellä riitti, että rakennettiin pieniä yksittäisaittoja.

Luhtiaitta on kaksikerroksinen rakennus. Alakerrassa on yleensä varastoaittoja ja yläkerrassa makuutilat.

Toisen kerrokseen katolliselle parvekkeelle eli luhtisolaan kuljettiin tikapuita pitkin.

Luhtiaitta oli talonpoikien ja vauraiden talollisten aitta.

Karjalassa pienet aitat sijoitettiin perinteisesti lähekkäin toisiaan. Seurasaaren Kaukolan savutuvan ja pihapiirissä on makuuaitta, jossa nuoripari nukkui ensimmäisen talvensa lampaantaljoihin kääriytyneenä, Teräsvirta kertoo.

Jutun lähteenä on Teräsvirran haastattelun lisäksi:

Raija Colliander: Aitat, v.2005

Hannu-Akseli Laatinen: Malkakatto suomalaisessa rakentamisessa – Kattotyypin tutkimus ja musen malkakattojen dokumentointi. Seinäjoen AMK, opinnäytetyö, Kulttuurialan yksikkö. v. 2012.

www.pirkkala.fi